Rehtorin huoneessa

“Vanhemmat pitää saada kiinni silloin, kun motivaatio on korkeimmillaan eli jo ennen lapsen syntymää”, sanoo ruotsalaisen Leksandin kaupungin hyvinvointikoordinaattori Thomas Johansson.

Näin totesi Johansson tämän aamun Hesarissa Lari Malmbergin jutussa.

Diakonia-ammattikorkeakoulu ja Espoon kaupunki sopivat 2003 kumppanushankkeen, jonka tavoitteena oli pilotoida uusimuotoinen perhevalmennusmalli. Taustalla oli silloisen työntekijämme, nykyisin hallituksemme jäsenen dosentti Timo Junkkaalan ”lampun syttyminen” hänen lukiessaan Leksandin mallista. Näin malli tuli Suomeen tai tämä oli ainakin yksi keskeinen juonne mallin maihinnousussa.

Kumppanuushanke johti hedelmälliseen yhteistoimintaan. Työntekijämme Riitta Pietilä-Hella väitteli valtiotieteen tohtoriksi aiheesta Helsingin yliopistossa. Väitöskirjan nimi on “Tuntemattomista vertaistuttaviksi - Esikoisäitien ja -isien perhevalmennusprosessi Espoon uudentyyppisessä perhevalmennuskokeilussa” .

Itä-Suomen yliopistossa perheterapeutti Jari Kekäle on niin ikään tehnyt teemasta väitöskirjan.

Monet muutkin ammattikorkeakoulut lähtivät tukemaan perhekeskustoimintaa.

Kuten Helsingin Sanomat kirjoitti, vanhempien vertaistukea painottavan perhekeskusmallin rakentaminen on kirjattu hallitusohjelmaan.

Artikkelissa myös todetaan, että perhevalmennuksen nähdään ehkäisevän elämän kriisitilanteita: syrjäytymistä, avioeroja ja huostaanottoja.

Sosiaali- ja terveysministeriö vie nyt aatetta eteenpäin. Myös opetusministeri Jukka Gustafsson oli ammattikorkeakoulupäivillä huolissaan syrjäytymiskehityksestä ja patisteli amkeja toimimaan.

Männeen viikon loppupuolella heräsi STTK:n Mikko Mäenpään aloitteesta keskustelu ”yliopistojen ja korkeakoulujen” kesälukukausista. Hieno aloite, vaikka teeman jatkotyöstössä unohtuivat ammattikorkeakoulut. Niissä korkeakouluopiskelijoita on suunnilleen saman verran.

Asia ei ole uusi. Asiasta on aika ajoin keskusteltu. Pari vuotta sitten asian otti esille Esa Swanljung, joka nimitti yliopiston neljän kuukauden kesätaukoa “järjettömäksi”. Professoriliitto ampui ehdotuksen alas.

Aika moni ammattikorkeakoulu on jo organisoinut kesäopintoja. Yhä useampi harkitsee ja aikoo jossain vaiheessa toteuttaa.

Ihan helppoa se ei kaikilta osin ole.

Opetusministeri Jukka Gustafssonin mielestä valtioneuvoston kaksi viikkoa sitten hyväksymä yliopistojen rahoitusmalli kannustaa tai jopa pakottaa ja velvoittaa yliopistoja järjestämään enemmän opetus- ja koulutustarjontaa myös kesällä.

Ammattikorkeakoulujen jo muutoinkin pienimmän rahoituksen leikkaaminen 15-16 prosentilla ei välttämättä rohkaise kesälukukausien järjestämiseen, koska se maksaa. Vaikka opettajien työaikajärjestelyjä voisikin innovatiivisesti ja yhteistyössä ehkä muuttaa, tarvitaan erilaisia vahtimestari- ja kiinteistöpalveluja sitten myös loma-aikaan ainakin kampuksella tapahtuvan opetuksen osalta – virtuaaliopinnoissa ei tietystikään.

Tottakai tuleva rahoitusjärjestelmä tuottaa lisää rahoitusta suuremmasta opintopistekertymästä, mutta panos-tuotos-suhde voi olla edullisempi talvikuukausina kuin kesällä.

Opetusministeriön ylijohtaja Anita Lehikoinen tunsi näitä käytännön vaikeuksia. Hän otti haastattelussa esiin yliopistopuolelta yliopistojen henkilöstön halun tehdä kesällä nimenomaan omaa tutkimustyötään ja osallistua tieteellisiin konferensseihin.

Opintotuestakin julkisuudessa keskusteltiin. Jos oikein ymmärrän, kesälläkin voi jo nyt opiskella opintotukiajan puitteissa nimenomaan tutkintoon johtavia opintoja. Kesätukea voi hakea kesä-, heinä- ja elokuulle. Opintoja pitää vain olla 5 opintopistettä kuukautta kohti. Jos koko kesän ahkeroi, tavoitteena tulee olla 15 opintopistettä ja opintoja kaikkina kuukausina.

Sinänsä mielenkiintoista, että harvassa uutisessa oli jaksettu kaivaa Kelan sivuilta selvät nuotit otsikolla ”Opiskelijan toimeentulo kesällä ja opintojen jälkeen” – päivätty 8.5.2012!

Jokunen viikko sitten – tarkalleen ottaen 26.4. – saattoi muutaman Hesarin lukijan aamukaffet mennä väärään kurkkuun. Helsingin yliopiston rehtori sohaisi muurahaispesää – mutta ihan terveellä tavalla.

Hesarin uutisen mukaan pääkaupunkiseudulla on huutava pula lastentarhanopettajista. Lehti oli ottanut selvää, että Espoosta, Helsingistä ja Vantaalta puuttuu kaupunkien laskelmien mukaan noin 350 lastentarhanopettajaa ja vajaa 70 erityislastentarhanopettajaa.

Rehtori Thomas Wilhelmssonin mielestä vaje on niin suuri, ettei sitä voida paikata yliopistojen koulutusmäärillä.

“Minun mielestäni olisi hyvä pohtia, missä määrin ammattikorkeakoulut voisi ottaa mukaan näihin talkoisiin”, rehtori Wilhelmsson sanoi.

Laki ja asetus sanovat, että kelpoisuusvaatimuksena lastentarhanopettajan tehtäviin on vähintään kasvatustieteen kandidaatin tutkinto, johon sisältyy lastentarhanopettajan koulutus, taikka sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinto, johon sisältyvät varhaiskasvatukseen ja sosiaalipedagogiikkaan suuntautuneet opinnot sen laajuisina kuin valtioneuvoston asetuksella tarkemmin säädetään.

Lakiin liittyvä asetus (608/2005) määrittelee varhaiskasvatuksen ja sosiaalipedagogiikan opintojen laajuudeksi 60 opintopistettä.

Aihe on kuitenkin herkkä. Osa yliopistoväestä suhtautuu varsin kriittisesti ammattikorkeakoulutettujen osaamiseen. Asiaa paljon tutkineen ja miettineen, Helsingin yliopiston palveluksessa olevan Marjatta Kallialan mielestä ”vuoden varhaiskasvatusopintojen pätevöittämältä sosionomilta (amk)” ei voida odottaa samaa pedagogista osaamista kuin lastentarhanopettajalta”.

Sosiaalialan ammattikorkeakouluverkoston varhaiskasvatuksen työryhmä hakeekin konsensusta työyhteisöjen ”jaetusta asiantuntijuudesta”.  Varhaiskasvatuksen yliopistokoulutuksessa on pedagogisten opintojen osuus merkittävä ja asiantuntijuus keskittyykin heillä siihen alueeseen, joskin myös sosiaalipedagogiikkaan tutustutaan. Sosionomien koulutuksessa puolestaan korostuu sosiaalipedagoginen osaaminen.

Verkoston mukaan nämä alueet täydentävät toisiaan erinomaisesti ja sen pohjalta voitaisiin löytää hyvä jaetun asiantuntijuuden toimiva malli varhaiskasvatukseen.

Joka tapauksessa ammattikorkeakoulutetut ovat ja pysyvät varhaiskasvatuksessa. Tärkeintä on kehittää edelleen koulutuksen sisältöjä – ja tuota jaettua asiantuntijuutta.

Kiista on kovin analoginen sosiaalityön pätevyyksien kanssa. Aulikki Kananojan työryhmässä emme aikoinaan päässeet yksimielisyyteen asiasta. Taitaapa maassa olla ministeri, joka on unohtanut lupauksensa hoitaa asia kuntoon. Niin tiukat ovat asenteet.

Korkeakoulutettujen oppisopimusväylän avaaminen esiopetuksen pätevyyden suhteen on ollut keskustelussa amkien varhaiskasvatustyöryhmässä. Sillä tiellä ei taida olla etenemistä, ellei valtiovalta tule uudelleentulkinnalla apuun.

Opetus- ja kulttuuriministeriö suhtautuu nihkeästi oppisopimusrahojen käyttämiseen koulutukseen, jota jokin muu ministeriö määrittelee pätevyyksien osalta – tai siis jos ylipäätään on kyse muodollisen pätevyyden hankkimisesta, ”tutkinnosta”. Hyvin ei käynyt työterveyshoitajienkaan oppisopimuskoulutuksen suhteen.

Itsekin olen tähän vähän syypää. Kun korkeakoulutettujen oppisopimusjärjestelmää luotiin, mietintöön pääsi lause, jolla tällaiset pätevöittävät väylät torpattiin. Olisi pitänyt olla joka lauseen kohdalla hereillä, koska oma työelämäkokemukseni sanoi, että raja on enemmän kuin veteen piirretty. Kehittyvä työelämä vaatii erityisosaamista ja on vähän sattuman varaista, mikä niistä mainitaan laissa ja asetuksissa ja mikä ei.

Siksi asiaa pitäisi nyt poliittisen harkinnan jälkeen selkiyttää.

Mutta rehtori Wilhelmssonin kädenojennus otetaan kiitollisuudella vastaan. Ammattikorkeakoulut haluavat olla jatkossakin ja vahvasti mukana ratkomassa varhaiskasvatuksen työvoimakysymyksiä.

Eilen oli mukava kuunnella Tukholmassa, kun professori Peter Maassen julkisti Korkeakoulujen arviointineuvoston tilaaman raportin suomalaisten ammattikorkeakoulujen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnasta (TKI).

Netistäkin löytyvässä julkaisussa on ammattikorkeakouluille kehittämishaasteita, mutta on siellä selkeitä terveisiä koko järjestelmälle ja sen hallinnoinnille.

Rahoituksen tasoa voidaan arviointiryhmän mukaan kokonaisuutena pitää liian alhaisena. Merkittävimmille suomalaisille tutkimusrahoittajille, TEKESille ja Suo­men akatemialle, ei ole osoitettu selvää roolia TKI-toiminnan rahoituksessa, joka osaltaan tukisi koko sektorin jatkokehitystä.

Tekes on arvattavastikin valmis tarkastelemaan asioita. Akatemia saattaa sanoa, että ei kuulu tehtäviin. Mutta entäpä jos kuuluisikin?

Maassenin porukan mukaan TKI-toiminnassa olisi löydyttävä strateginen tasapaino koulutuksellisen välineen ja toisaalta itsenäisen tie­teellisen toiminnan välillä. Mietintö ehdottaa, että myös ylemmän AMK-tutkinnon asemaa TKI-toiminnan kokonaisuudessa tulisi sel­vittää tarkemmin. Ihan helppoa se ei ole, koska tutkinto on tyypillinen työn ohessa suoritettava aikuistutukinto.

Vaikka hurjaa muutosta on tapahtunut, arviointiryhmän mukaan henkilökunnan koulutuksessa ja urasuunnittelussa tulisi nykyistä selvemmin priorisoida ja korostaa TKI-taitoja, -valmiuksia ja -tietoja.

Vaikka kansainvälistymiseen onkin luotu varsin vahva strateginen painotus, TKI-toiminnan kansainvälistymistä ei stimuloida tehokkaalla tukirakenteella. Arviointiryhmä esittää kansallisen tu­kimekanismin perustamista kansainvälisten TKI-rahoitushakemuksien kehittämiseksi. Ammattikorkeakoulujen TKI-tarjonnan ja -osaamisen tulisi lisäksi olla näkyvämmin esillä alueellaan.

Suoraan AMK-uudistuksen peräkammareihin menee viesti indikaattoreista: Ammattikorkeakoulujen TKI-toiminnan varhaisesta kehitysvaiheesta johtuen indikaattoreita tulisi hyödyn­tää toiminnasta oppimisen ja kehittämisen apuvälineenä, ei laskentaan tai rankaisuun. Saas näkee, menevätkö suunnitelmat uusiksi ja otetaanko varoitukset huomioon.

Arviointiryhmän puheenjohtajana toimi professori Peter Maassen Oslon yliopistosta. Ryhmän muut ulkomaiset jäsenet olivat Jack Spaapen Alankomaiden kuninkaallisesta tiede- ja taideakatemiasta ja Roswitha Wiedenhofer FH Joanneum -ammattikorkeakoulusta Itävallasta. Suomalaiset jäsenet olivat Outi Kallioinen Lahden ammattikorkeakoulusta, Päivi Keränen SAMOK ry:stä ja Markku Penttinen Junttan Oy:stä.

Tänään olimme rohkean diakonian seuroissa. Virsilaulussa oli soundi, joka sopi rohkeaan diakoniaan. Vankilassa syntyneitä Jukka Tolosen sovituksia.

Ja virsien lisäksi Amazing Grace:

Amazing Grace, how sweet the sound,

That saved a wretch like me.

I once was lost but now am found.

Was blind, but now I see.

Rohkean diakonian seurat järjestettiin sosiaalineuvos, rovasti Antti Lemmetyisen eläköitymisen vuoksi.

Antti Lemmetyinen on luotsannut päätehtävänsä ja lukemattomien luottamustehtävien ohella Diakonia-ammattikorkeakoulu Oy:n hallitusta kymmenkunta vuotta. Viisaasti ja varmasti.

Oli suuri ilo osallistua yllätykseen, jonka aikakauskirja Diakonian tutkimus Antille teki: julkaisi juhlanumeron kunnioittaakseen Antin tähänastista, mittavaa elämäntyötä. Kirjaa voit lukea myös netin kautta.

Käväisin BBC:n uutissivuilla. Sieltä löytyi suru-uutinen. Chuck Colson on kuollut 21.4.2012.

Uutisen lukua sävyttivät yhtäältä muistot, toisaalta tiedotusvälineiden julkaisemat alakuloiset kuvat Ilkka Kanervasta.

Charles Colson oli presidentti Nixonin lähipiirin mies, joka kompastui Watergate-nauhoihin. Kanerva sai ehdollista, Colson ehdotonta. Matka politiikan huipulta vankiselliin on pitkä.

Mutta vankisellistä tuli muuttunut mies. Colson tuli uskoon.

Toimen miehenä hän perusti Prison Fellowship – järjestön ja myöhemmin Prison Fellowship Internationalin (PFI). Lukemattomissa maissa on alkanut vapaaehtoistyö vankien parissa hänen innoittamanaan.

Muistan, kun hänen oikea kätensä Ron Nikkel tuli Suomeen. Innoissaan hän kertoi erilaisista työmuodoista ja –mahdollisuuksista. Kuskasin tätä kansainvälisen tason järjestöjohtajaa Ladallani ja jouduin vakuuttamaan, että melkeinpä kaikki tuo oli jo Suomessa keksitty ja toteutettu.

Meillä ovat olleet Matilda Wrede, Alba ja Hilda Hellman, Aarne ”Arvon veli” Ylppö ja monet, monet muut vankilalähetystyön legendaariset pioneerit. Ja pioneereilla seuraajia.

Edes Colsonin vankilareformeja ajanut painotus ei ollut vierasta Suomelle. Itsekin kuvernöörin tytär Matilda Wrede joutui reformilinjallaan hakauksiin vallanpitäjien kanssa.

No, Suomeenkin perustettiin 1997 Prison Fellowship Finland ihan yhteydenpidon vuoksi tähän kansainväliseen liikkeeseen. Meillä se ei kuitenkaan synnyttänyt vapaaehtoista vankilatyötä vaan tuli yli satavuotisen työn yhdyssiteeksi muualle maailmaan.

Ennen perustamista vierailin itsekin parissa PFI:n kansainvälisessä konferenssissa. Toinen niistä oli vielä ristiriitojen repimässä Belfastissa Pohjois-Irlannissa, toinen juuri vapautumisvaiheessa olevan Bulgarian Sofiassa. Näissä tapahtumissa päästara oli tietysti Colson, joka innosti ja antoi tilaa eri maissa nouseville vapaaehtoisvoimille.

Mitäpä se vanha laulu sanoikaan? Tuhkasta voi nousta aamu. Uusi aamu.

Viime viikkoina on useammalla taholla kannettu huolta ammattikorkeakoulu-uudistuksesta. Sen tavoitteet ovat selvät. Ammattikorkeakoulu-uudistuksen tavoitteena on ammattikorkeakoulu, joka on kansainvälisesti arvostettu, itsenäinen ja vastuullinen osaajien kouluttaja, alueellisen kilpailukyvyn rakentaja, työelämän uudistaja ja innovaatioiden kehittäjä.

Uudistukselle on tullut koko ajan mutkia matkaan. Linjaukset joissakin ydinasioissa ovat vaihtuneet (esim. mihin ammattikorkeakoulut kirjataan lainsäädännöllisesti), aikataulu on levinnyt kuin haitari (valtionosuuskysymyksen ratkaisusta tai paremminkin ratkaisemattomuudesta johtuen) ja jatkuvat leikkaukset rahoitukseen tuovat uudistuksen toteutukseen epävarmuutta (vielä tammikuussa luvattiin että lisäleikkauksia ei tule euroakaan ja kaksi kuukautta myöhemmin tuli lisää 20-30 miljoonaa euroa ennestäänkin rankkojen supistusten jälkeen).

Uudistuksen koossapitämiseen tarvitaan nyt suurta hallinnollista ja poliittista taitoa. Muutoin tärvellään koulutusmuoto, joka parissakymmenessä vuodessa on – puutteistaan ja ongelmistaan huolimatta – osoittautunut menestystarinaksi.

Sekavassa uudistusrytmissä voi syntyä paljon ei-ennakoituja yhteisvaikutuksia. Jos hallituksen tavoitteena on säilyttää jokaisessa maakunnassa ainakin yksi korkeakoulu, niin uudistuksen eri osatekijöiden yhteisvaikutus voi toimia päinvastaiseen suuntaan.

Politiikkaan on tullut myös eräänlaisten muoti-ilmiöiden kausi. Useimmat meistä muistavat, kuinka viime hallituskaudella puolueet ja työmarkkinajärjestöt laidasta laitaan puhuivat aikuiskoulutuksen merkityksestä. Nyt on suuri vaara, että uudistuksessa hupiloidaan aikuiskoulutuksen taloudellinen perusta ja mielekkyys. Kuka muistaa enää edes AKKU-lyhenteen?

Uudistukseen voi syntyä myös sisäisiä ristiriitaisuuksia. Ammattikorkeakoulujen yksi keskeinen perusidea on työelämälähtöinen opetus. Jos tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan mittarit asetetaan (pelkästään) niin, että opetuksesta irrallisillakin hankkeilla tulee myös perusrahoitusta, se lyö korville edellä olevaa peruslinjausta.

Hallituspolitiikassa on linjattu vahva sosiaalinen ulottuvuus koulutukseen. Ammattikorkeakoulu-uudistuksen tässä vaiheessa jo voi kysyä, näkyykö se uudistuksen kokonaisuudessa? Erillishankkeilla on oma paikkansa, mutta tärkeät yhteiskunnalliset peruslinjaukset tulisi viedä sisälle itse järjestelmään.

En väitä, että uudistuksen tekeminen olisi helppoa näinä taloudellisesti vaikeina aikoina. Kaikkea muuta. Nostan silti esiin huolenaiheita.

Vaikka monilla asioilla on perusteltu kiire, olisi hyvä jos uudistuksen ohjausryhmällä olisi aikaa paneutua perusteellisesti asioihin. Joistakin asioista olisi oltava aikaa myös laajempaan keskusteluun.

Ammattikorkeakoulujen on tärkeä ennakoida, miten niille itse kullekin käy uudistuksessa. Mutta se ei saisi yksin vaikuttaa uudistuksesta käytävään keskusteluun. On mietittävä, miten koko järjestelmä kehittyy. On mietittävä, miten koulutuspoliittiset tavoitteet toteutuvat. Ja aivan erityisesti on mietittävä, onko vaarana syntyä monien isojen prosessien vaikutuksesta ennakoimattomia yhteisvaikutuksia.

Valmistelin viime viikolla tämänpäiväistä paneelikeskustelua ammattikorkeakoulujen tulevaisuudesta kaikkien säästöpäätösten jälkeen. Keskustelu käytiin eduskunnassa.

Vaikka nyt luulin perehtyneeni asiaan, kokonaisnäkymän muutos (ks. kuva) järkytti kyllä itseänikin. Kun viime kaudella vielä puhuttiin lisäpanostuksista, niin nyt ollaan aivan toisessa äärilaidassa. Näkymä muuttuu yli 220 miljoonaa euroa. On se aika paljon reilusti alle miljardin toiminnassa.

Kun tutkimus- ja innovaationeuvosto (TIN) ja monet työryhmät kaavailivat edellisillä hallitukausilla amkien tki-toimintaan 20-30-miljoonan lisärahoitusta, niin nyt sekin raha otetaan perusrahoituksesta ja päälle tulevat monenmoiset säästöt ja leikkaukset..

Muutama tuttavani on sanonut, että eikös se vain terästä toimintaa, kun joutuu arvioimaan toimintaa säästöjen seurauksena. Vastaukseni on ollut, että kohtuullinen pakko aiheuttaa parhaimmillaan sen, mutta eivät tämän mittaluokan leikkaukset.

Tammikuussa ilmoitettiin, että jatkossa ammattikorkeakouluilta ei tulla viemään eroakaan (tai että siihen ainakin pyritään). Ei kulunut kuin kaksi kuukautta, niin meni 20-30 miljoonaa euroa lisää – ja leikkaustaso määräytyy inflaatiovauhdin mukaan.

Tapasin kollegan ja kysyin, mitä se heillä merkitsee. Kolmen prosentin mukaan se merkitsee 2,1 miljoonaa euroa. Noin 30 henkilötyövuotta, jos muualta ei kyetä nipistämään.

Ammattikorkeakoulut ovat olleet useana vuonna talousarvioesityksen vertailussa työllistävin, läpäisevin (vaikka toki parantamisen varaa amkeillakin) ja edullisin koulutusmuoto. Niistä on myös valmistuttu yliopistoja nopeammin työelämään (vrt. työurien pidentäminen).

Vaikka ammattikorkeakoulujen toiminnassa on toki korjattavaa, voi aiheellisesti kysyä, oliko oikeudenmukaista kohdistaa ankarimmat toimet juuri ammattikorkeakouluihin?

Nyt on tarkan analyysin paikka, ettei aiheuteta peruuttamatonta vahinkoa yhteiskunnalle arvokkaalle koulutusmuodolle. Vaarana on, että tulee sellainen peitekieli, jossa velatkin muuttuvat saataviksi. Jos tapahtuu esimerkiksi laadun pudottaminen, ei siinä voi sanoa, että terävöitetään, tehostetaan, parannetaan tai jotain muuta.

On rehellisempää sanoa, että julkisen talouden tasapainottamiseksi tehdään toimenpiteitä, joiden vuoksi joudutaan tinkimään tietyistä tavoitteista.

Ammattikorkeakoulut tekevät tietysti kaikkensa, että laatu säilyisi ja paranisi.

Tapasin sattumalta reissussa korkean virkamiehen, vanhan tutun. Väsyneempää miestä en ole nähnyt pitkiin aikoihin.

Säästöjen paineissa työkuorma oli käynyt ylivoimaiseksi. Voimavaroja söi arkinen elämä.

Jaksaminen oli äärirajoilla, jopa sen yli.

Olemme maailman onnellisimpia ja menestyneimpiä kansoja. Meillä on vaurautta ja rikkautta. Olemme korkeasti koulutettuja.

Mutta Suomessa on monta todellisuutta. On väsyneitä, onnettomia ja itsensä epäonnistuneiksi kokeneita. Toiset vaativat itselleen lisää. Toiset eivät jaksa enää huutaa. Toiset ovat häpeämättömiä, toiset häpeän suossa.

Tässä murrosvaiheessa mediassa puhutaan yhä enemmän johtamisen moraalista, etiikasta ja yhteisöllisyydestä.

Kaikkia niitä tarvitaan. Juuri nyt.

Tarvitaan myös luovuutta. Säästöjä on usein pakko tehdä, mutta miten voisimme tehdä ne niin, ettei kukaan nääntyisi taakan alla?

Ei edes korkea virkamies.

Viime viikolla oltiin ministeriössä koolla pohtimassa ammattikorkeakoulujen rahoitusta. Tänään puhuin meillä järjestetyssä Kuntaliiton seminaarissa tuosta teemasta.

Nyt tulisi välttää sellaista ajattelua, joka ei perustu syvällisesti ihmisen, koulutuksen ja sivistymisen oivaltamiseen. Menestyäksemme kansainvälisessä kilpailussa meidän on luotava eräänlainen teho- ja kilpailukyky-yhteiskunta, mutta jos se tapahtuu ihmisen kustannuksella, se syö omat eväänsä.

Koulutuksen tehtävänä – Euroopan komission asiakirjaa myötäillen – on ensinnäkin itsensä toteuttaminen (personal fulfilment). Kasvatuksen ja koulutuksen tavoitteena on auttaa jokaista kansalaista löytämään omat potentiaalinsa, lahjansa ja kykynsä.

Toinen on aktiivinen kansalaisuus. Se merkitsee kykyä toimia erilaisissa yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Se merkitsee tietoja, taitoja ja valmiuksia toimia yhdessä muiden kanssa.

Kolmas keskeinen koulutuksen tehtävä on sosiaalinen koheesio. Koulutuksella tuetaan yhteiskunnan ja yhteisöjen eheyttä ja torjutaan syrjäytymistä.

Neljäs ja äärimmäisen keskeinen ja tärkeä on työllistettävyys ja muutoksiin sopeutuminen. Koulutus tarjoaa työelämässä tarvittavaa ammattitaitoa mutta myös kykyä jatkuvasti kehittää ja uusintaa osaamistaan, ammattitaitoaan ja kyvykkyyttään.

Mikäli ymmärrämme ammatillisen korkeakoulutuksen väärin ja kiinnitämme huomiomme vain neljänteen tehtävään unohtaen kolme ensin mainittua, epäonnistumme taatusti neljännessäkin tehtävässä!

Totta kai tiede- ja ammattikorkeakoulujen rahoitus voi olla sataprosenttisesti tuloksellisuusrahoitusta niin kuin monet nyt kaavailevat. Sellaisenkin mallin kanssa voi elää, mutta kyllä se on valtiovallalta surkea viesti korkeakouluille.

Korkeakoulut tulisi nähdä sivistys- ja kulttuuri-instituutioina, joiden kehittymisellä on itseisarvonsa. Teknisrationaalinen maailmankuva vääntää ne koulutushyödykkeiden tuotantolaitoksiksi.

Valtiovallan tulisi sanoa korkeakouluille ensimmäisenä ja tärkeimpänä viestinä, että auttakaa kansalaisiamme löytämään omat lahjansa, luovuutensa ja kaiken kehityspotentiaalinsa, luokaa edellytyksiä aktiiviselle kansalaisuudelle ja sosiaaliselle eheydelle. Näiden tavoitteiden mittaaminen tulosmittareilla toimii useimmissa tapauksissa tavoitteita vastaan. Osake-enemmistösymboliikkaa käyttäen tämän edellä olevaan, koulutustehtäviin nojautuvan perusrahoituksen tulisi muodostaa vähintään se maaginen 51 prosenttia.

Kaikki muu rahoitus voi olla tuloksellisuusrahoitusta eli ammattikorkeakoulujen rahoituksen nykyistä 30 prosentin tuloksellisuusosuutta voidaan kasvattaa aina 40-45 prosenttiin saakka. Sillä osuudella kyetään taatusti kannustamaan jatkuvaan laadun ja tehokkuuden parantamiseen.