Sisäisen hallituksemme työelämäedustaja Kaarlo Kallialalla on aivan verraton semanttisen maailman hahmotuskyky. Joskus on ilo kuulla hänen säkenöivää analyysiään. Silloin se ei tietystikään ole nyt niin järin suuri ilo, kun on tehnyt valmistelut huonosti.
Eräs tuttavani kertoi tutkineensa koulutuspoliittisen ajattelun kulkureittejä. Jossakin päin maailmaa syttyy lamppu, sitten tuo uusi oivallus on jonkin seminaarin ohjelmassa, sitten se tulee kansainvälisen organisaation agendalle, sitten se alkaa kiertää kansallisia kehiä eri maissa – ja sitten se onkin totuus. Harvoin kukaan kysyy, onko alkuperäinen väittämä tosi tai onko alkuperäinen ehdotus järkevä.
Olen yrittänyt viime aikoina harjaannuttaa itselleni näitä analyysitaitoja. Mietintöjen ja puheenvuorojen väittämistä olen alkanut kysyä, mistä ne ovat sinne ilmestyneet. Ovatko väitteet perusteltuja ja todennettuja?
Ei ole ihan harvinaista, että asiakirjoihin kootaan suma väittämiä. Kukaan ei kysy, ovatko väittämät ja niiden pohjalta esitetyt tavoitteet ehkä keskenään ristiriitaisia. Vaikka niin sanotulla käytännöllä voidaan tyrmätä hyviäkin uudistuksia ja aloitteita, en silti ole aina vakuuttunut siitä, että hienot tavoitteet aina johtavat hyvään lopputulokseen – käytännössä.
Mitä kiivaampi on elämämme rytmi, sitä vähemmän ehdimme pysähtyä kyselemään asioiden todenperäistä laitaa. Siirrymme pian copy and paste –maailmaan, copy and paste –politiikkaan ja copy and paste -päätöksentekoon. Kaikkein kiusallisinta on se, kun löytää itsensä kierrättämässä ideoita, joita ei olekaan ihan itse miettinyt – ainakaan loppuun saakka.
Antti Tanskasen johtaman kasvutyöryhmän paperia uutisoitiin niin, että siinä puhuttaisiin vain yliopistoista. Mutta kun kaivaa itse julkaisun esiin, onhan siellä puhetta koko korkeakoululaitoksesta.
Keräsin mietinnöstä kohdat, joissa puhutaan ammattikorkeakouluista. Teen niihin muutamia reunahuomautuksia. En yritä viisastella, vaan yritän tulkita, mitä kannanotot merkitsevät käytännön kannalta.
Tutkimustoiminnan linjoitus on ihan paikallaan. Se noudattelee viimeaikaisia, mm. Akatemian kannanottoja:
”Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen työnjakoa tutkimustoiminnassa on selkiytettävä. Yliopistoja kehitetään ensisijaisesti korkeatasoisen perustutkimuksen ja tutkijakoulutuksen kansainvälisesti arvostetuiksi ja kilpailukykyisiksi kokonaisuuksiksi. Ammattikorkeakoulujen tehtävä painottuu alueelliset erityispiirteet huomioivaan tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaan.”
Kehitys monessa Euroopan maassa on menossa vain täysin toiseen suuntaa. Yliopistot joutuvat etsimään yhä enemmän rahoitusta myös soveltavalta puolelta. Mutta ehdottomasti kannatettava linjaus.
”Ammattikorkeakoulujen yksiköitä on liian monilla paikkakunnilla”, todetaan raportissa. Onko tämä ristiriidassa edellisen kanssa? Jos on alueellinen tehtävä, niin kyllä siellä alueella on oltava läsnä – tai ainakin kohtuetäisyydellä.
”Samalla, kun yksiköiden määrää vähennetään, ammattikorkeakoulujen on pyrittävä erikoistumaan nykyistä enemmän.” Yes! Huomenna yritän puhua tästä erikoistumisen teemasta lukukauden avajaisissa. Puhun erityisesti yksityisistä ammattikorkeakouluista ja niiden erikoistumisista.
”Ammattikorkeakoulujen toimintaa on ohjattava nykyistä enemmän valtakunnallisesti, jotta nykyiset ja tulevat työelämätarpeet tulevat paremmin otetuiksi huomioon koulutussuunnitelmia laadittaessa.” Mitähän suunnitelmia tällä tarkoitetaan? Jos kyse on määristä, ennakointia on kokeiltu niin alue- kuin valtakuntatasolla. Pitävää systeemiä ei ole löytynyt. Maailma kun muuttuu – ja joskus nopeastikin.
Jos taas on kyse koulutusohjelmista, niin jo nytkin okm on keskeisessä roolissa niiden hyväksymisessä. Ei kai kukaan luule, että jokin ammattikorkeakoulu voisi päättää tuosta noin vain aloittaa jonkin uuden koulutuksen? Vähän kryptinen lause.
”Myös ammattikorkeakoulujen rahoitusjärjestelmä on tehtävä nykyistä valtakunnallisemmaksi. Rahoituksessa on oltava kannustimia, jotka johtavat toiminnan laadun, tehokkuuden ja vaikuttavuuden paranemiseen.” Nytkin on kannustimia, mutta niiden osuus rahoituksesta on varsin pieni.
”Samalla on uudistettava ammattikorkeakoulujen hallintoa ja johtamista.” Niin se maailma muuttuu. Juuri hiljattain yliopistohallintoa pyrittiin saamaan itsenäisemmäksi ja irti valtion tilivirastoasemasta – siis ammattikorkeakoulujen suuntaan. Toivottavasti nyt ei nykyisen järjestelmän hyviä puolia hupiloida – ihan vain uudistusten vuoksi.
”Opetuksen, tutkimuksen ja yritystoiminnan yhteyksiä on vahvistettava.” Hyvä, mutta laajentaisin työelämäyhteyksiä. Monet ammattikorkeakoulut kehittävät työelämää yhdessä kuntien kanssa, monet myös kolmannen sektorin kanssa.
”Samalla yritysten ja työmarkkinoiden tarpeiden pitää näkyä nykyistä paremmin ammattiin tähtäävän koulutuksen opintokokonaisuuksissa.” Tätä olemme yrittäneet tavoitella, mutta se ei riitä – jopa niin pitkälle, että olemme joutuneet pidentämään joitakin koulutuksia. Eikä riitä, että vastaamme vain tämän päivän tarpeisiin. Pitäisi kyetä ennakoimaan myös tulevaisuutta, työelämän ja ammattien muutosta.
”Tämä merkitsee joillain aloilla aloituspaikkojen vähentämistä ja toisilla vastaavasti lisäämistä.” Logiikka ei mene ihan näin ainakaan käytännön elämässä.
”Käytännönläheinen yrittäjyyskoulutus tulee ottaa vapaaehtoiseksi aineeksi opetusohjelmiin korkeakouluissa, toisen asteen oppilaitoksissa ja peruskoulun viimeisellä luokalla.” Tämä ei riitä. Siksi ammattikorkeakoulut ovat perustaneet yrityshautomoita ja vastaavia, jotka tukevat enemmän kuin pelkkä kurssi.
”Yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla pitäisi myös olla mahdollisuus maksullisen yrityskohtaisen koulutuksen järjestämiseen.” Tästä voi taas alkaa lukukausimaksurähinä. Mutta asia on syytä selvittää.
Olimme tänään arvoisan kollegani muotokuvan paljastustilaisuudessa. Ammatillisen kasvatuksen ja ammattikorkeakoulutuksen saralla pitkän ja hienon uran tehnyt filosofian tohtori Pentti Rauhala aloitti työuransa viimeisen lukuvuoden Laurean rehtorina. Laurean omistajat olivat päättäneet maalauttaa hänestä muotokuvan.
Tarina kertoo syntymäpäiväsankarista, jota kehuttiin hieman liioitellen syntymäpäiväjuhlissa. ”Totta joka sana”, tokaisi mies kiitospuheessaan.
Nyt hallituksen puheenjohtaja, okm:n johtaja ja Vantaan kaupunginjohtaja kuvasivat kukin Rauhalan persoonaa ja merkitystä koulutuksen kehittämiselle. Kollegana voisin vilpittömästi sanoa, että ”totta joka sana”.
Pentti Rauhalan koulu- ja työura on myös kappale suomalaisen yhteiskunnan muutosta: Maaseudun perukoilta yhteiskunnan yhden keskeisemmän alueen kehittäjäksi ja asiantuntijaksi.
Taidemaalari Artti Pohjanheimo oli onnistunut kaiken lisäksi vangitsemaan Pentin olemuksen muotokuvaan. Olihan siinä juhlan aihetta kerrakseen.
Eilen eräässä puheenvuorossani pohdiskelin päätösten tai johtamisen ei-aiottuja seurauksia. Kukahan mietti kilpailutuksen yhteydessä, mihin kaikkeen se voi johtaa?
Diakonia-ammattikorkeakoulun hallituksen jäsen, erityishuoltopiirin johtaja ja sosiaalineuvos Erkki Paara havahdutti aamulla oikein kunnolla Helsingin Sanomissa.
Hänen mukaansa valtioneuvosto teki alkuvuodesta periaatepäätöksen maamme kehitysvammapalvelujen uudistamisesta. Parannuksia on luvassa esimerkiksi asumiseen: kehitysvammaisille pyritään tuottamaan vuosittain 600 asuntoa.
Periaatepäätös on saanut laajaa kannatusta. Nyt Paaran mukaan ollaan menossa ihan ”Matin pellon ojaan”. Päätöksen toimeenpanossa on kuitenkin ilmennyt vaikeuksia: kehitysvammahuolto uhkaa nyt kääntyä suuntaan, joka ei vastaa valtiovallan tahtoa.
”Uudistusten toteuttaminen on nyt vaarassa kuntien talousvaikeuksien takia. Hankintalaki velvoittaa kunnat etsimään palvelujen tuottajia kilpailutuksella. Sosiaali- ja terveyspalvelujen kilpailutuksessa voittavat useimmiten halvimmat tarjoukset. Laatutekijöiden merkitys jää vähäiseksi”, Paara sanoo.
”Hankintamenettely ja kilpailuasiakirjat ovat niin monimutkaisia, että pieniä perheyrityksiä ja paikallisia järjestöjä karsiutuu jo tarjousvaiheessa. Suuret kansalliset ja ylikansalliset yritykset sen sijaan hallitsevat kilpailutekniikan ja palvelujen hinnoittelun kilpailutilanteessa. Tämän seurauksena palvelutuotanto keskittyy muutamille harvoille yrityksille.”
Erkki Paara muistuttaa, että erityisryhmien asumisen laatusuositukset ohjaavat rakentamaan pieniä asuinyksiköitä. Enintään 15-paikkaisten yhteisöjen tulisi jakaantua viiden hengen pienkoteihin!
Ja sitten Paara lataa: ”Alalle tulleet uudet yritykset välittävät vähät näistä suosituksista.”
Kauhukuva on seuraava: ”Nyt Suomeen uhkaa syntyä jopa yli satapaikkaisia suurlaitoksia, joihin sijoitetaan vammaisia, vanhuksia, mielenterveyspotilaita ja päihdekuntoutujia. Näiden laitosten synty on jyrkässä ristiriidassa asetettujen tavoitteiden kanssa. ”
”Olemmeko palaamassa takaisin 1960-luvulle, jolloin tuhansia kehitysvammaisia oli sijoitettu mielisairaaloihin ja kunnalliskoteihin? Jotkut epäilevät jopa huutolaisaikojen palaavan takaisin. Toiminnallinen idealismi ja taloudellinen realismi ovat etääntymässä toisistaan”, Erkki Paara kysyy.
Elinkeinoelämän keskusliitto linjasi kesäkuussa innovaatiopolitiikan tavoitteet vuoteen 2015. Ek patistelee Suomea harppaamaan uusiin innovaatioihin.
Opuksessa on yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Siinä tartutaan moniin, ihan oikeisiin asioihin.
Ammattikorkeakoulujen osuus jää silti laihaksi. Tai mietinnössä lauletaan vanhaa virttä:
”Yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja sektoritutkimuslaitosten roolit eivät ole tällä hetkellä täysin selkeät. Yliopistojen tutkimustoiminnan tulee olla ensisijaisesti kansainvälisesti korkeatasoista ja globaalisti verkottunutta. Ammattikorkeakoulujen TKI-toiminnan taas tulee rakentua työelämä- ja yrityslähtöisesti ja alueellisille vahvuuksille. Yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja sektoritutkimuslaitosten yhteistyön tulee perustua täydentävään toimintaan ja osaamiseen.”
Eipä tuosta voi olla eri mieltä, mutta miksi vain päivitellä tilannetta? Monissa kv. arviointien ja Akatemian kannanotoissa sanotaan samaa. EK:n innovaatiokannanotto olisi voinut tehdä konkreettisia avauksia myös amk-puolelle. EK:n monet, muissa yhteyksissä esitetyt amk-linjaukset ovat olleet varsin kohdallaan.
Nyt innovaatiokannanoton tekijät pohtivat vain yliopistojen roolia, vaikka kaksi seikkaa olisi erityisesti puoltanut avauksia myös ammattikorkeakoulujen suuntaan.
Ensinnäkin suuri, perin suuri osa Suomen t&k-toiminnassa olevista on ammattikorkeakoulutettuja tai entisen opistoasteen väkeä. Toinen merkittävä asia on se, että palvelusektorin innovaatiotoiminta on OECD-maihin verrattuna Suomessa surkealla tasolla.
Niin, ja kolmanneksi voisi ottaa sen, että ammattikorkeakouluilla on nyt ja tulevaisuudessa vielä suurempi rooli pk-sektorin rinnalla.
Ammattikorkeakouluille on nyt sitten jaettu todistukset. Tuloksellisuusrahan indikaattoreita on laajennettu, muutettu ja täsmennetty.
Miten Diak tänä vuonna menestyi? Kuudesta alueesta neljällä olimme keskiluvun paremmalla puolella. Kahdella alueella olimme surkeilla sijoilla.
Korkeakoulurakenteessa emme voi oikein kilpailla, kun alun perin Diak on perustettu verkostoammattikorkeakouluksi – ja sellaisena myös jatkaa. Kevään neuvotteluissa okm sitoutui strategiastamme nousevaan valtakunnalliseen rakenteeseen – tosin sen sisällä joitakin asioita tarkastellaan. Eli korkeakoulurakenteessa olemme siellä kolmen huonoimman joukossa.
Opiskelijarekrytoinnissa olemme myös surkealla sijalla. Siellä on montakin tekijää, mutta yksi on toisen asteen ammatillista väylää tulevien vähäinen määrä. Erään tutkimuksen mukaan Diak kiinnostaa hyvin lukiossa menestyneitä tyttöjä – heidän joukossaan Diak on ykkösvaihtoehto. Vievätkö nämä muuta väylää tulevien paikat kisassa?
Neljä muuta aluetta olivat opintoprosessien laatu ja tehokkuus, kansainvälistyminen, tutkimus- ja kehittäömistoiminta sekä aluevaikuttavuus ja työelämäyhteistyö.
Yksittäisten indikaattorien kohdalla on melkoinen kummallisuus. Olemme maan kakkonen tutkintojen suorittamisessa, mutta opintopistekertymässä (lukuvuodessa vähintään 45 opintopistettä suorittaneet) olemme aivan surkeita. No, tässähän on ristiriita. Kyse on vain sisäisistä kirjaamisprosesseista. Eiväthän opiskelijat nyt viimeisenä vuotena tempaise ylivoimaisen hurjaa loppukiriä! Oma moka.
Ulkomailla suoritetuissa opintopisteissä olemme ykkönen, edellä mainitussa tutkintotehokkuudessa kakkonen, tki-hankkeissa oppimisessa maan kolmonen, työllisten osuudessa maan nelonen.
Yksi indikaattori on meille perin hankala. Yrittäjien osuudessa tutkinnon suorittaneista tulemme aina olemaan huono. Meille paljon parempi indikaattori olisi kolmannelle sektorille tai sosiaalisiin yrityksiin työntekijöiksi työllistyneet.
Onnittelut niille, jotka tänä vuonna menestyivät palkintosijoille saakka!
Korkeakoulut ovat olleet mediassa esillä kesänkin aikana. Siukosen Timo teki jälleen tänäkin kesänä Hesariin jutun korkeakoulutettujen työttömyydestä.
Lama nosti myös korkeakoulutettujen työttömyyttä. Hesarin mukaan erityisen huono tilanne on tekniikan, yhteiskuntatieteiden ja kaupallisilla aloilla.
Työvoimatoimistoissa oli kesäkuussa työnhakijoina noin 15000 yliopistotutkinnon ja noin 10000 ammattikorkeakoulututkinnon suorittanutta.
Aika ajoin ehdotetaan, että työllistyminen otettaisiin yhdeksi rahoituskriteeriksi.
Tilastokeskus on tarkastellut tutkinnon suorittaneiden pääasiallista toimintaa vuoden kuluttua valmistumisesta vuosien 2005 - 2008 lopussa.
Sen mukaan ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneista työssä oli vuoden kuluttua valmistumisesta 89,2 %, yliopiston kandidaattitutkinnon suorittaneista 70,4 (Suomessa suuri osa jatkaa opiskelujaan eli 26,3 %).
Ylemmän AMK-tutkinnon suorittaneista töissä oli 96,1 %, yliopiston maisteritutkinnon suorittaneista 88,3 %.
Mainittakoon, että toisen asteen ammatillisen tutkinnon suorittaneista töissä oli 73,8 % - vain 6,5 % jatkoi opiskelujaan. Työttömyys oli siis pahinta siellä.
Työttömyys vuoden kuluttua oli seuraava: amkien perustutkinnon suorittaneilla 4,7 %, alemman korkeakoulututkinnon suorittaneilla 1,4 %, ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneilla 2,0 ja ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneilla 4,2 %. Tosien asteen suorittaneiden työttömyys oli 11 %.
Meille sosiaali- ja terveydenhuollon kouluttajille sopii vallan mainiosti, että työllistyminen otetaan rahoitusperustaksi, mutta silti täytyy nähdä myös ehdotuksen ongelmat. Miten kaupan ja tekniikan aloilla otetaan huomioon suhdannevaihtelut: vähennetäänkö koulutusta laman vuoksi ja sitten ei olekaan työntekijöitä, kun suhdanteet paranevat?
Kulttuurin alueella työllistyminen ei välttämättä toimi samoin kuin vaikka insinööripuolella. Miten emme latista suomalaista kulttuuria ja sen tekijöitä?
Äkkinäisillä ratkaisuilla saatetaan tehdä paljon tuhoa koulutuksen terveille osille.
Aiemmin keskusteluissa olivat silmätikkuina vain ammattikorkeakoulututkinnot. Kuten tuoreimmat tilastot vuosilta 2005-2008 osoittavat, valikoivaan tarkasteluun ei ole perusteita. Ammattikorkeakoulututkinnot menestyvät ehkä parhaiten.
Vastaväitteenä kuulee sen, että ihmiset eivät ole koulutustaan vastaavassa työssä. Vastaväite on oikea, mutta tuskinpa mistään koulutusmuodosta ollaan sataprosenttisesti vuoden kuluttua ideaalityöpaikassa.
Mutta jokainen työtön on liikaa - ja korkeakoulutettujen kasvaneesta työttömyydestä pitää olla huolissaan.
Kesussa eli valtioneuvoston vuosille 2007-2012 hyväksymässä koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa asetetaan tavoitteeksi se, että kansainvälisen kilpailukyvyn turvaamiseksi ja väestön yleisen sivistystason kehittämiseksi suomalaisten koulutustasoa kehitetään siten, että se on yksi maailman korkeimmista sekä peruskoulun jälkeisen tutkinnon että korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osalta. Mutta miten meillä menee?
Opetus- ja kulttuuriministeriön tuoreessa politiikkaraportissa (2010:3) arvioitiin Suomen väestön koulutustason heikkouksia ja vahvuuksia. Taustalla on paljon OECD:n aineistoa, johon eilisessä blogissani viittasin.
Analyysin johtopäätöksenä on, että Suomen koulutustaso on kansainvälisesti melko kilpailukyinen nuoremmissa ikäryhmissä. Vanhempien ikäryhmien osalta kilpailemme korkeintaan keskisarjassa.
Raportin mukaan nuoremmissakin ikäryhmissä riittää haasteita: ”Erityisesti ammatillisen tai korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus on vielä riittämättömällä tasolla sekä naisilla että miehillä ja aivan erityisesti nuorilla miehillä.”
Minkälaisia linjanvetoja tehdään korkeakoulujen rakenteelliseen kehittämiseen johtopäätöksestä, että alueellisesti väestön koulutustasoerot ovat suuria: ”Yleissivistys- ja koulutuspääoma siirtyy muualta maasta etenkin Uudellemaalle ja muihin suurimpiin yliopistomaakuntiin, millä saattaa olla huomattavia vaikutuksia muiden alueiden elinvoimaan sekä kehitys- ja innovaatiokykyyn.”
”Väestön koulutustason alueellisia eroja arvioitaessa on otettava huomioon, ettei erojen täydellinen tasaaminen voi olla tarkoituksenmukainen tavoite”, raportissa todetaan.
On toki totta, että alueet ovat rakenteellisesti, mm. elinkeinorakenteen, toimialarakenteen, ammattirakenteen ja väestörakenteen suhteen, erilaisia, mistä johtuen myös koulutustarpeet vaihtelevat eri alueilla. Mutta mitä politiikka-johtopäätöksiä tästä tehdään, on jo toinen asia.
Nappiin menee arvio, että ”aluekehityksen tulevaisuuden näkymiä voi kuitenkin heikentää väestön liian alhainen koulutustaso, joka saattaa syödä alueen elinvoimaa sekä kehitys- ja innovaatiokykyä”.
Eriarvoistumiskehitys on kuitenkin myös koulutuksessa hurjaa: tapahtuu polarisaatiota. Erityisesti Uudenmaan maakunnassa monilla mittareilla väestön koulutustasossa on muuta maata selvästi edellä. Mutta toisaalta sillä on myös omat heikkoutensa, joista on ennen muuta mainittava pelkän yleissivistävän koulutuksen varaan jäävien nuorten korkea osuus.
Sillä saattaa olla yhteytensä poikkeuksellisen vetovoimaisiin ja kilpailukykyisiin työmarkkinoihin alueella. Mutta onko tulkinta oikea? Entäpä jos kyse on syvästä ja varhaisesta syrjäytymisestä? Tai molemmista?
Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2010 yliaktuaari Timo Tuononen OECD:n koulutustilastoja tarkastelemalla pyrkii tuomaan vastausta siihen, mikä vaikutus yksityisellä rahoituksella olisi koulutukseen osallistumiseen.
Peruslähtökohtahan meillä on ollut se, että koulutukseen osallistuminen mahdollistaa sosiaalisen liikkuvuuden. Kysymys on tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta.
Tutkimusvastaus on kuin savolaisten huumoria. Pohjoismaissa koulutusta tuetaan vahvimmin julkisin varoin ja osallistumisaste on korkea. Mutta niin on korkea osallistumisaste myös Uudessa-Seelannissa ja Australiassa, jossa ovat korkeat lukukausimaksut.
Keskimääräistä pienemmät osallistumisasteet ovat niissä maissa, joissa opintojen tuki on ylipäätään huonolla tolalla.
Korkea-asteen kustannukset opiskelijaa kohden ovat huikeimmat Yhdysvalloissa. Siellä rahaa tärvääntyy kolme kertaa enemmän kuin Suomessa. Suomi käyttää itse asiassa vähemmän kuin OECD-maat keskimäärin korkeakoulutukseen.
Koska luotettava vertailutieto puuttuu, emme tiedä, onko Yhdysvalloissa saatu korkeakouluopetus keskimäärin parempaa kuin Suomessa. Huippuyliopistojahan siellä toki on.
Kun koulutuksen maksullisuudesta tulee melko lailla varmasti hallitusohjelmakysymys, niin kyllä siinä taidetaan edetä poliittisten arvovalintojen tietä.
Timo Tuononen nimittäin vetää OECD-tilastoja ja katsauksia yhteen ja toteaa, että koulutuksen maksuttomuus ei riitä lisäämään koulutukseen osallistumista, eivätkä ainoastaan taloudelliset seikat selitä koulutukseen osallistumista. Niin ikään yksityisen rahoituksen merkitystä koulutuksen tehokkuuteen on käytettävissä olevien indikaattorien mukaan vaikea arvioida.