Rehtorin huoneessa

Vihdoin viimein alkaa tulla myös myönteisiä uutisia. Tänään on monissa tiedotusvälineissä opetusministeri Jukka Gustafssonin (sd.) lupaus, ettei ammattikorkeakouluille tule enää lisää säästöjä. Taloustilanteen vuoksi valtiolta on perätty uusia säästötoimia jo keväällä.

Päähallituspuolueen Jan Vapaavuori (kok) ilmaisi kantansa jo syksyllä Suomen Kuvalehdessä. Hänen mukaansa opetuspuoleen ei pidä enää tarttua seuraavalla säästökierroksella.

Gustafssonin mukaan ammattikorkeakoulujen säästöosuus on jo ennestään iso ja merkittävä. Gustafsson sanookin aikovansa taistella, jotta ammattikorkeakouluille ei tulisi enää euroakaan lisää säästettävää.

Ammattikorkeakoulujen rahoitukseen on kaavailtu jo nykyisellään noin 126 miljoonan euron leikkauksia vuoteen 2015 mennessä. Leikkaus on noin 13 prosenttia ammattikorkeakoulujen budjetista.

Ministeri on kiitettävällä tavalla kiertänyt kenttää. Kentällä näkee ammattikorkeakoulujen dynaamisuuden ja saa myös tajun siitä, mitä leikkaukset ihan oikeasti merkitsevät.

Ministeri puhui asiasta korkeasti koulutettujen etujärjestön Akavan seminaarissa Helsingissä. Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder vaati, että ammattikorkeakoulujen tulisi saada rahoitusta muun muassa suoritetuista tutkinnoista, työllistyneistä opiskelijoista ja hyvästä koulutuksen laadusta. 

Tekstistä sai sen kuvan, että ammattikorkeakoulut saisivat nyt rahaa ilman minkäänlaatuista tulosvastuuta. Eihän se pidä paikkaansa.

Ammattikorkeakoulujen rahoituksesta tulee jo nyt 30 prosenttia suoritetuista tutkinnoista. Koulutuksen laatua on palkittu erillisellä tuloksellisuusrahoituksella.

Ammattikorkeakouluista valmistuneet ovat työllistyneet kaikista koulutusmuodoista parhaiten viime vuosina niin, että sitä sitten vain palkitsemaan!

Suomen Kuvalehti julkisti luonnoksen uudesta kuntakartasta. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ehdotti puolestaan Keskisuomalaisessa, että kuntien tehtävistä osa tuli siirtää valtiolle tai kolmannelle sektorille. Elämme kansalaisten tulevaisuuden kannalta enemmän kuin kiinnostavaa aikaa.

Eilisessä ja hyvin innoittavassa Britannian suurlähettiläs Matthew Lodgen järjestämässä seminaarissa nousi esiin tukku uusia ja vanhoja ideoita. Otan niistä esille kaksi, jotka mielestäni istuvat hyvin tähän keskusteluun.

Nyt kun Euroopan Unionikin on muuttumassa suopeammaksi sosiaalitaloudelle (Social Economy) ja alkaa ymmärtää yksipuolisen kilpailutuksen haittoja, siirretäänkin painopistettä hankinnoille, joissa pääpaino on tuloksissa ja palveluiden henkilökohtaistamisessa.

Miksi? Koska nykyinen ja yhä laajempiin organisaatioihin ja alueisiin perustuva kilpailuttaminen merkitsee nojautumista aina eilisen ratkaisuihin, palveluiden standardisoitumista keskiverokansalaiseen (ei siis oikeastaan kenellekään sopivaksi) ja koska tuijotetaan vain panoksiin. Eli ei kilpailuteta 20 laitospaikkaa ongelmanuorille, vaan kilpailutetaan ja hankitaan 20 ongelmanuoren elämäntilanteen ratkaisu. Tällöin luovuus ja osaaminen haastetaan standardiratkaisun sijasta.

Toiseksi tuetaan uutta paikallisuutta säätämällä paikallislaki (Localism Act), joka mahdollistaisi paikallisille ihmisille ja ryhmille aidoin mahdollisuuden toimia paikallisyhteisönsä ja –alueensa parhaaksi.

Laki mahdollistaisi paikallisten ryhmien etuosto-oikeuden tai luovutusmahdollisuuden tyhjeneviin/tyhjentyneisiin kouluihin, muihin julkisiin rakennuksiin ja maa-alueisiin, mahdollistaisi osallistumisen aidosti alueen tulevaisuuden suunnitteluun ja oikeuden järjestää itse palvelut uudella tavalla sillä rahalla minkä kunta nyt kyseiselle alueelle antaa.

Mitä nämä kaksi voisivat käytännössä merkitä jossakin mahdollisessa uudessa suurkunnassa? Hieman kärjistäen. Jos vaihtoehto olisi nyt se, että pitäjän kaikki mummut ja papat kilpailutettaisiin asumaan suurtuotannon tarjoamassa palvelukodissa, niin uudessa mallissa ennen tuota ratkaisua olisi jollekin kylälle tai kyläryppäälle, kaupunginosalle tai kaupunginosaryppäälle kerrottu, paljon vanhustenhoitoon on varattu rahaa nyt ja lähivuosina ja tarjottu paikallisyhteisöille mahdollisuus tarjota oma ratkaisunsa.

Ratkaisu voisi olla paikallisväestön luoma osuuskunta, yhdistys tai yhteiskunnallinen yritys, joka palkkaisi omalta alueeltaan (tai muualta) lähi- ja sairaanhoitajat ja muun tarpeellisen henkilöstön, saisi mahdollisesti kunnan omistamia rakennuksia käyttöönsä, esittelisi ja toteuttaisi henkilökohtaistetut palveluratkaisut ja käyttäisi voiton paikallisyhteisön hyväksi. Paikallinen työllistäminen nostettaisiin arvoonsa niin työkykyisten kuin vajaatyökykyistenkin osalta.

Sivutuotteena tässä pelastettaisiin demokratiakin. Poliittisen, perinteisen demokratian rinnalla vahvistuisi ns. integratiivinen demokratia (tästä enemmän Möttösen Sakarin ja minun kirjoittamassamme kirjassa Kunta ja kolmas sektori).

Haluaisitko organisaatioosi johtajan, joka veisi tuotteenne maailmanmaineeseen, suunnannäyttäjäksi ja taloudelliseen menestykseen?

Useampi varmaan haluaisi. Mutta entäpä jos kysyttäisiin, että haluaisitko johtajaksi huonosti käyttäytyvän luonnehäiriöisen, aika moni jo empisi.

Walter Isaacsonin kirjoittama Applen luojan, juuri edesmenneen Steve Jobsin elämäkerta on äärimmäisen kiinnostava.

Eittämättä tuli mieleen John Simonin kirjoittama Pekka Herlinin elämäkerta Koneen ruhtinas. Siinä ei peitellä teollisuuden mahtimiehen alkoholismia ja elämän varjopuolia.

Saavutuksilla on hintansa. Maksumiehiksi vain joutuvat liian usein viattomat ihmiset.

Vaikka saatankin innostua kirjoittamaan joulukautenakin tähän blogiini, haluan kiitellä kuluneesta vuodesta lukijoita.

Vaikka kirjoittamisessa on ollut lukijoita karkottavia aukkoja, lukijoita silti on riittänyt. Viimeisen kuukauden aikana on ollut kolmisen sataa eri lukijaa, jotka ovat käyneet noin 400 kertaa sivuilla.

Yllä viimeisen kuukauden aikana käyneet.

Luvusta voisi päätellä, että jokainen diakilainen lukee rehtorin blogia. No, ihan niin se ei ole. Diakista tulijoita ainakin omien palvelimien kautta 40-50 henkeä, kotikoneilta saatetaan tulla sivuille tosin suoraankin.

Itsenäisyyspäivän jälkeinen päivä oli huippu.

Kokonaisen vuoden aikana blogiani on käynyt katsomassa 2 237 eri kävijää – sinä olet niistä yksi, vaikka Google Analyticsillä ei voikaan identifioida kävijöitä. Käyntejä on ollut melkein 3 500. Osahan poistuu aika vikkelästi, mutta säännöllistäkin lukijakuntaa on.

Helsingistä tulee suurin osa käynneistä (46 %). Seuraavina ovat Riihimäki (!), Järvenpää, Vantaa, Turku, Oulu, Tampere ja Jyväskylä. Suurin osa kävijöistä on Suomessa asuvia. Toiseksi eniten käyntejä on Brasiliasta. Seuraavina tulevat Yhdysvallat, Englanti, Venäjä ja Saksa.

Itseäni harmittavat ne aivan liian pitkäksi venyneet aukot, jotka pudottavat blogin seuraajia. Kuluneena vuonna niitä on ollut aivan liikaa. Työ imaisee niin, että ei vain ole kyennyt keskittymään yksittäiseen asiaan ja kirjoittamaan siitä.

Blogissani ei ole ollut keskustelumahdollisuutta, koska ei ole aikaa sen hallinnointiin. Juuri eilen sain sähköpostin:

”En löytänyt paikkaa missä olisi voinut kommentoida tai ”peukuttaa” blogikirjoitustasi EU-hankebyrokratiasta, mutta toteanpa tässä että asiaa olette kirjoittaneet: kehittäjäorganisaatioiden kannalta on ongelmallista kun pitää maksaa osa kolmannen osapuolen toiminnan kehittämisestä. Ei maalarikaan joudu maksamaan joka viidettä maalipurkkia maalausurakastaan…”

Pitää miettiä, löytyisikö ainakin jokin peukutustapa.

Mutta oikein Rauhaisaa Joulua itse kullekin huonekunnalle.

Uudessa koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa eli Kesussa on hieno koulutuksellisen tasa-arvon toimenpideohjelma.

Kesun mukaan mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu koulutuksessa kun kaikilla on taustastaan riippumatta mahdollisuus hakeutua koulutukseen eikä tausta ennusta koulutukseen osallistumista tai oppimistuloksia.

Tämän viikon torstaina ja suunnilleen samalla hetkellä kuin valtioneuvosto hyväksyi Kesun, Tasavallan Presidentti oli juhlistamassa Sosiaali- ja terveysturvan Keskusliiton Sosiaalisesti kestävän kehityksen juhlaa Finlandia-talolla. Tarja Halonen oli myös yksi professori Anneli Pohjolan ja toiminnanjohtaja Riitta Särkelän toimittaman kirjan Sosiaalisesti kestävä kehitys –kirjan kirjoittajista.

Vaikka Tarja Halonen ei olekaan silloin enää presidenttinä, Suomen tavoitteena on ensi kesäkuussa Rio de Janeirossa YK:n kestävän kehityksen huippukokouksessa Rio +20:ssä palauttaa keskusteluun sosiaalinen kestävyys, joka yleensä jää ekologisen ja taloudellisen kestävyyden varjoon.

Yksi sosiaalisesti kestävän kehityksen avain on koulutus. Tuossa Sosiaalisesti kestävän kehityksen kirjassa yritän Seppo Niemelän kanssa jäsentää nonformaalin koulutuksen ja formaalin koulutuksen merkitystä ja edelleen kehittämistä sosiaalisen kestävyyden kannalta. Vähän yksinkertaistaen väitteemme on se, että sosiaalipolitiikka on tuomittu epäonnistumaan, ellei ole luotu ihmisen kasvun edellytyksiä.

Vaikka Suomessa on aivan loistava koulutusjärjestelmä, ei sekään ole valmis ja ongelmaton – ei ainakaan sosiaalisen tasa-arvon kannalta. Koulutuksellinen eriytyminen alkaa Kesun mukaan varhaisessa vaiheessa. Useissa kansallisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että ylimpiin sosioekonomisiin luokkiin kuuluvien perheiden nuoret saavuttavat parempia oppimistuloksia kuin alempien sosioekonomisen luokkien nuoret. Sosiaalinen tausta vaikuttaa tutkimusten mukaan yhä myös korkeakoulutukseen hakeutumiseen ja eri opintoaloille valikoitumiseen.

Hallitus käynnistää laajapohjaiset toimet, joilla sukupuolten välisiä eroja osaamistuloksissa, koulutukseen osallistumisessa ja koulutuksen suorittamisessa kavennetaan ja sosioekonomisen taustan vaikutusta koulutukseen osallistumisessa vähennetään.

Opetus- ja kulttuuriministeriö valmistelee koulutuksellisen tasa-arvon toimenpideohjelman.

Tavoitteena on, että valtioneuvosto hyväksyy koulutuksellisen tasa-arvon toimenpideohjelman vuoden 2012 loppuun mennessä.

Sosiaalisesti kestävä kehitys –kirjan artikkelissa Hyvinvoinnin sivistysstrategia otamme esille myös primaarisosialisaation, varhaiskasvatuksen ja yhteisöjen merkityksen. Pelkillä valtiovallan toimilla tilanne ei muutu, mutta niillä toimilla on luotava mahdollisuuksia ja edellytyksiä ihmisten, perheiden ja yhteisöjen hyvinvoinnille, kasvulle ja sivistykselle.

Jokunen vuosi useissa keskusteluissa pohdittiin sitä, muutetaanko ammattikorkeakoululainsäädäntöä räätälöiden vai tehdäänkö ”iso ammattikorkeakoulu-uudistus”. Osakeyhtiönä toimineen ja muiden lailla jo 30 prosentin tuloksellisuusosiolla rahoitetun ammattikorkeakoulun edustajana olin kallellaan ensin mainittuun.

Tuskin kummallakaan kannalla olleet osasivat ennakoida, kuinka hankalaksi ja monelta osin sekavaksi tilanne muodostuu julkisen talouden kiristymisen vuoksi.

Kielenkäyttökin muuttuu herkästi ristiriitaiseksi: Merkittävät säästöleikkaukset eivät välttämättä paranna ja tehosta toimintaa, vaikka niin esitettäisiinkin. Varsinkin, kun amkit ovat keskiarvoisesti jo tehokkaita ja tuloksellisia.

Tilanne on hankala. Muutosvaihe pitkittyy – ja herkästi mutkistuu – kun valtioneuvosto siirsi eilen kesun myötä rahoitusuudistuksen ja osakeyhtiöittämisen myöhemmäksi.

Puutun nyt aiheeseen, johon ei olisi varmaankaan viisasta puuttua. Ja heti ensiksi sanon, että kun itse olimme Linnan juhlissa, oli oikein mukava pukeutua frakkiin ja iltapukuun. Juhlilla pitää olla juhlien kuosit.

Mutta kun nyt seurasi paria valtamediaa, Yleä ja Helsingin Sanomia, joutui kuitenkin kysymään, onko Suomen itsenäisyyden juhlinta vain pukuloiston juhlintaa? Suon sen ilon ja tehtävän mieluusti muoti- ja iltapäivälehdille, mutta että nämäkin mediat menevät samaan! Se lienee sitä ”tsurnalismia” kuten Moskan toinen päähenkilö sanoisi.

Tasavallan Presidentti oli tänä vuonna halunnut korostaa tasa-arvoa ja yhteistyötä sekä mm. kansalaisjärjestöjen osuutta. Heidän edustajiaan tuli sisään myös alkupuolella, mutta keitä Ylen toimittajat poimivat? Urheilijoita ja iltapukuja! Urheilijoille kuuluu kunnia, mutta kovin oli yksipuolista tuo vieraiden bongaaminen.

Toki myöhemmin Tarja Halosen esille nostama teema tuli haastatteluissa esille.

En vähättele toimittajien työn haastavuutta. On siinä tilanteen hallitsemista, kun osa poliitikoista vetäisee tilaisuuden tullen vaalipuheen. Ja osa kansasta on kiinnostunut vain niistä juhlapuvuista. Eikä lähetys voi olla A-studion tai Ajankohtaisen kakkosen toisinto – juhlasta kun toki on kyse.

Sinänsä on hienoa, että Hurstin itsenäisyyspäivän vastaanotosta Hakaniemen torilla on tullut mediaan kestoaihe. Toisaalta se korostaa ja jopa vahvistaa kansan kahtia jakautuneisuutta: he siellä, me täällä. En nyt osaa niinkään kuvitella, että juhlavieraat vaihdettaisiin tai että joukot tuosta vain sekoitettaisiin keskenään – niin terveellinen kokemus kuin se voisi joskus ollakin.

Wikipedian mukaan ”glamour (viehätysvoima, hohto, lumous) on englanninkielinen sana ja sillä tarkoitetaan yleensä julkisuuteen ja parrasvaloihin liittyvää hohtoa, tavoittelemisen arvoista rikkautta, kauneutta ja kuuluisuutta korostavaa ominaisuutta”.

Elämässä tarvitaan viehätysvoimaa, hohtoa ja lumousta, mutta niitä kaikkia löytyy muustakin kuin rikkaudesta, kauneudesta ja kuuluisuudesta.

Toivoni menetän lopullisesti vasta sitten, kun Suomen Kuvalehti julkaisee extra-erikois-glamour-juhlapuku-erikoisnumeron.

Helsingin laajan metropolialueen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rehtorifoorumina julkaisimme menneellä viikolla EU:n rakennerahastotoimintaa koskevan kannanoton. Ehdotimme uudistuksia rakennerahastotoiminnan hallinnollisiin käytäntöihin.

Kannanoton taustalla on se, että niin tiede- kuin ammattikorkeakoulutkin ovat kokeneet, että raskas hallinnointi tekee hanketoiminnasta joustamatonta ja vie kohtuuttomasti aikaa varsinaiselta projektityöltä.  

Kovasti mieluusti kannatin tuota kannanottoa. Ei ole ihan vuottakaan siitä, kun teimme Aaro Harjun kanssa kahdeksalle ministeriölle selvityksen järjestöjen taloudellisesta toiminta-asemasta (OM 2011). Samoihin asioihin selvityksessämme puutuimme.

Se, että kallista virkamiestyötä menee – karkeasti liioitellen – siihen, että selvitetään kuuluuko projektihankinnan kuluihin tarpeellisten ja hyväksyttävien hankintojen lisäksi muovikassi, jolla hankinnat on kiikutettu toimistolle, ei tunnu järkevältä pohjoismaisessa kulttuurissa ja moraalissa. Pieni epäilys tosin hiipii sen suhteen, tarvitaanko tällaista kontrollia ehkäpä juuri siksi, että kaikkialla ei ole ihan samanlaista käsitystä yhteisten rahojen käytöstä.

No, joka tapauksessa byrokratia on joskus ylimitoitettua – siitäkin huolimatta, että kokeneilla hallinnoijilla on syntynyt tavaton rutiini hankkeiden hallinnointiin.

Kannanotossa rehtoreina toteamme, että suomalaiset yliopistot ja korkeakoulut ovat toimineet merkittävässä asemassa rakennerahastohanketoiminnan toteuttajina Suomessa. Ne näkevät rakennerahastorahoituksen merkittävänä yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä.  

Rehtorifoorumi ehdottaa, että korkeakoulut on vapautettava omarahoitusosuuksista ja että hankerahoituksen maksatusta pitäisi nykyisestään joustavoittaa. Tämä ensin mainittu se kovin joskus kismittää. Kun on kyse ammattikorkeakoulun substanssialueiden ja opetuksenkin kehittämisen kannalta huipputärkeästä hankkeesta, jolla kehitetään alueellista hyvinvointia ja sen palvelujärjestelmiä, siitä ilosta pitäisi maksaa!

Jos nimenomaan ammattikorkeakouluja pidetään juhlapuheissa alueellisen innovaatiotoiminnan moottoreina, pitäisi koko alueellisen innovaatiojärjestelmä toimijoineen ja rahoittajineen käydä läpi ja luoda toimiva yhteisrintama.

Kannanotossa toivotaan myös muutoksia tilakustannusten käsittelyyn ja yleiskustannusten korvausperusteisiin. 

Rehtorifoorumiin kuuluvat Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto, Kuvataideakatemia, Sibelius-Akatemia, Svenska handelshögskolan, Teatterikorkeakoulu, Arcada – Nylands svenska yrkeshögskola, Diakonia-ammattikorkeakoulu, HAAGA-HELIA ammattikorkeakoulu, Humanistinen ammattikorkeakoulu, Hämeen ammattikorkeakoulu, Lahden ammattikorkeakoulu, Laurea-ammattikorkeakoulu ja Metropolia Ammattikorkeakoulu.

Kannanotto on luettavissa: http://www.helsinki.fi/lehdisto/. Olisipa hyvä, jos kannanotto olisi mennyt tai menisi myös Arenen ja Unifin kannanottona. Ongelma on sama koko maassa.

EU:n rakennerahastojen ohjelmakauden 2007-2013 painopisteenä on edistää yritystoimintaa, innovaatiotoimintaa ja verkostoitumista ja vahvistaa osaamisrakenteita. Tavoitteena on myös tukea työllisyyttä ja parantaa alueiden saavutettavuutta.

Yrityselämä ei ole pahasta. Päinvastoin: suomalainen yhteiskunta tarvitsee menestyviä yrityksiä.

Ulkomaalainen omistuskaan ei ole välttämättä paha asia, jos pääomia ei löydy kotimaasta tai jos ulkomainen yritys haluaa sijoittaa tuotantoaan tai palvelujaan Suomeen.

Eivätkä kaikki ulkomaisessa omistuksessa olevat yritykset ole luikureita veronmaksussa.

Nordea maksoi viime vuonna pari sataa miljoonaa euroa yhteisöveroa Suomeen, Bayer noin 90 miljoonaa ja ABB 75 miljoonaa.

Tästä kaikesta huolimatta muutamat sosiaali- ja terveysalalla toimivat yritykset ovat joutuneet silmätikuiksi. Verojunailu ei ole ollut lainvastaista, mutta arveluttavalta se tuntuu tilanteessa, jossa Suomi ja sen kunnat kipuilevat julkisen talouden alijäämien kanssa.

Aika ajoin olen nostanut esiin myös sen kysymyksen, sopiiko yksityinen voitontavoittelu lainkaan tilanteisiin, joissa on kyse ihmisen hädästä?

Kolmanneksi voi kysyä, onko meillä aitoja markkinoita Taka-taka-kunnan terveydenhuollossa, jossa on pakko turvautua keikkalääkäreihin ja keikkafirmoihin ja jossa on maksettava itsensä – ei vain kipeiksi vaan myös – velkaisiksi huikeilla maksuilla.

Jo nyt – kuten Suomen Kuvalehti viime viikolla kirjoitti – ratkaisuksi tulee vakituisia, ulkomaalaisia lääkäreitä. He ovat työhönsä sitoutuneita ja usein varsin ammattitaitoisia. Ainoana ongelmana on puutteellinen – vai sanoisiko kehittyvä – suomen kielen taito.

Mutta kun tuosta kilpailutus- ja yksityistämisbuumista menneinä vuosikymmeninä varoittelimme, olimme me varoittelijat usein aika yksin. Yksityistäminen nähtiin ratkaisuna ”kuntien vaivaiskassojen vajeeseen” – ja tässä lainasin nyt termiä, millä huutolaisjärjestelmää aikoinaan perusteltiin.

Julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto nähtiin tehottomana ja saamattomana, joka piti korvata pienten perheyritysten tehokkuudella ja sitkeydellä. Vaikka tehostamista olikin, ei Suomi kansainvälisessä vertailussa kovin huonolla tolalla tehokkuudessa ollut. Monet pienet perheyritykset toimivat vain hetken, kunnes se kuuluisa selkänahka oli kulutettu ja ulkomaalainen pääoma tuli rahatukon kanssa ja osti mokomat kilpailijat häiriköimästä.

”Osakeyhtiölaissa yrityksen ainoa tavoite on voiton tavoittelu. Miten se on sopusoinnussa puolustuskyvyttömän vanhuksen hoivavelvoitteen kanssa?”, kysyi Antti Blåfield taannoin Hesarissa.

En usko, että pienen perheyrityksen työhön osallistuva puurtaja on kasvoton kapitalisti. Mutta kun omistus etääntyy arjesta – ja varsinkin merten taa – , etäisyys omistajan ja palvelujen kohteen välillä voi olla liian suuri.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän hallintaan liittyy lähivuosina uskomattoman suuria haasteita. Yksityinen palvelutoiminta on tullut jäädäkseen, yhteiskunnallinen yritystoiminta herättää yhä laajempaa kiinnostusta, aidolla kolmannen sektorin toiminnalla pitäisi olla paikkansa ja vanhaan julkiseen koneeseen pitäisi saada tehoja. Rakenteet aiotaan muuttaa kertarysäyksellä taas uusiksi. 

Rahat ovat vähissä, huoltosuhde huononee, työvoima ikääntyy, ns. ilkeät ongelmat eivät ota hävitäkseen. Nyt on ainakin käynyt ilmeiseksi, että yksityistäminen ei ole ratkaisu. Yksityinen on kuin tuli: hyvä renki, mutta huono isäntä.

Silti toivoa on. Maailmassa olemme edelleen vauraimpia valtioita. Osaamista on. Virheistä voidaan oppia. 

Mutta oleellisinta tarvitaan: Näkemystä.

Ilma on sakeana kannanottoja ammattikorkeakouluista. Hienoa, että keskustelua syntyy, mutta joskus menevät puurot ja vellit sekaisin. Tämä ensimmäinen case kannattaa lukea loppuun, ettei tee hätäisiä johtopäätöksiä.

Opettajiakin OAJ:n kautta edustava Akava se tuntui laittavan Talouselämä-lehden jutussa enkat: ”Vielä kovempaa karsintaa tarvitaan Akavan mukaan ammattikorkeakouluissa, joissa työmarkkinoinnin ja valmistuvien kohtaanto on vielä huonompi kuin yliopisto-opintojen jälkeen.” Piti oikein hieraista silmiä, kun teksin luki.

”Ammattikorkeakouluista pitää Akavan mukaan niittää 4 500 aloituspaikkaa, mikä tarkoittaa 16 prosentin vähennystä nykyisestä”. Näin Talouselämä tulkitsi Akavan kannan.

Jo pitää olla varma vakaumuksessaan, jos ihan vakavissaan esittäisi tällaisia leikkauksia ja patistelee jäsenistöään kortistoon. Varsinkin kun argumentaatiopohja on tutiseva: Ammattikorkeakouluista työllistyy nimittäin parhaiten.

Toki nykyään puhutaan ns. laadullisesta työllistymisestä. Eivät kaikki ammattikorkeakouluista valmistuneet työllisty oman alansa tehtäviin – ainakaan heti. Mutta sama tilanne on yliopistokoulutuksen puolella. Jokainen meistä tuntee maistereita, jotka ovat muissa kuin juuri koulutustaan vastaavissa tehtävissä.

Mutta kiinnostavaa jutussa on se, että toimittajat ovat kyllä kuunnelleet akavalaista, mutta säveltäneet eri lähteistä ihan sitten oman kokonaisuutensa niin, että akavalaiset eivät tunnista tekstiä omakseen.

Opiskelijajärjestötkin ovat olleet aktiivisia. Hienoja linjauksia, mutta joskus kannattaisi laittaa faktat paikalleen omissa, kenenkään peukaloimattomissa teksteissä.

”Rahoitusjärjestelmä perustuu tällä hetkellä pitkälti aloituspaikkamääriin, kun painopiste tulisi olla laadullisten kysymysten lisäksi valmistuneiden määrässä”, on hieno lause. Ensinnäkin rahoitus perustuu opiskelijamääriin. Toiseksi jää mielikuva, että valmistuneiden määrällä ei olisi nyt mitään merkitystä.

Uudessa yliopistojen rahoitusmallissa bachelor-tasolla valmistuneet ja siis työllistyneet valmistuneet tuottaisivat kymmenen prosenttia rahotuksesta. Master-tason valmistuneista kilahtaisi lisärahaa 15 prosenttiyksikköä.

Ammattikorkeakoulujen rahoituksesta jo nyt 30 prosenttia tulee valmistuneista! Tämä tahtoo unohtua.

Mediakeskustelussa kannattaa aina katsoa, mihin faktoihin uutinen perustuu.

Myös Arenen ja ammattikorkeakouluväen viesteihin kannattaa olla yhtä kriittinen, vaikka yritämme kaiken sanomamme perustaa faktoihin.