Korkeakoulujen rakenteellisesta kehittämisestä käydään parhaillaan ja tullaan käymään kevään aikana kiivasta keskustelua. Silti aika vähän on käyty keskustelua eri vaihtoehtomalleista.
Yritän tänään FCG:n seminaarissa Vantaalla tiivistäen hahmotella tulevaisuuden – ja jo osin nykypäivänkin – korkeakoululaitosta. Yritän ottaa huomioon sekä kansainvälisen kehityksen että oman maamme ja sen alueiden tarpeet. Olemme menossa kohti diversioituvaa, monimuotoistuvaa korkeakoululaitosta.
Yritin ensin hahmottaa oheiseen kaavioon (visio-suomalaisesta-korkeakoulujarjestelmastax.pdf) pystyjakoa käsitteillä ”ammatillinen” ja ”tieteellinen” koulutus. Se ei oikein tuntunut toimivan. Tutkimusjohtajamme Sakari Kainulaisen viisaasta neuvosta käsin laitoin termit ”käytäntölähtöinen” ja ”tiedelähtöinen”. Termit kuvaavat tulokulmia paremmin.
Opetusministeriön vaatimus strategioitten kirkastamisesta ja profiilien selkiyttämisestä on ollut kaukaa viisasta. Myös voimavarojen kokoaminen on ollut ja on paikallaan kaikkialla siellä, missä se on luontevaa ja tuottaa lisäarvoa.
Kaaviossa (sivu 2) on luonteva paikka sille, mitä Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene tarkoitti aluekorkeakouluajatuksellaan. Korjasin aluekorkeakoulu-termin liittokorkeakoululla, koska nimi miestä pahensi. Monille aluekorkeakoulunimitys on hankala termi. Termillä ei ole merkitystä - asia on tärkein.
Tänään luovutettiin opetusministeri Henna Virkkuselle ns. SORA-työryhmän esitys lainsäädäntömuutoksiksi koulutuslainsäädäntöön. Niillä pyritään lisäämään yhtäältä opiskeluyhteisöjen turvallisuutta ja toisaalta asiakas-, potilas- ja liikenneturvallisuutta tietyillä, erikseen määrätyillä aloilla.
Taustalla ovat monet dramaattiset tapahtumat yhteiskunnassa ns. insuliinisurmista aina Kauhajoen tapahtumiin. Jatkoksi tullut valelääkärikeskustelu osoitti, kuinka huolissaan kansalaiset ovat potilasturvallisuudesta.
Työryhmän työskentely oli äärimmäisen kiinnostavaa ja haastavaa. Tehtävänä oli olla luomassa pykäliä, joiden toivoisi osoittautuvan tyystin tarpeettomiksi mutta jotka on kuitenkin oltava äärimmäisen hankalien tilanteiden varalle.
Yksilön ja yhteisön oikeushyvän tasapaino.Yksi kiinnostava seikka oli se, että monet asiantuntijatkin lähtivät aluksi tarkastelemaan asioita yksilön oikeuksien kannalta. Yksilöiden oikeudet pitää pitääkin vahvoina. Mutta se ei riitä. Työryhmän tehtävä oli kuitenkin tarkastella yksilön oikeuksien ja vapauksien rinnalla erityisesti muiden opiskelijoiden, asiakkaiden ja potilaiden oikeuksia – ja löytää näille tasapaino.
Kysymys on oikeushyvistä. Yksilön oikeushyvässä voidaan korostaa esimerkiksi vapautta, yhteisön oikeushyvässä esimerkiksi turvallisuutta.
Tai sitä yhteisön oikeushyvääkin voi lähestyä toisen, yksittäisen henkilön oikeushyvän kautta: Vastakkain voiva olla henkilö A:n vapaus ja henkilö B:n turvallisuus. Niinpä lakiluonnoksessa ei puhuta yleisestä turvallisuudesta vaan puhutaan täsmennetysti ”toisen henkilön turvallisuudesta” ja sen vaarantamisesta.
Ennaltaehkäisy ei poista kaikkia ongelmia. Toinen kiinnostava seikka työryhmän ympärillä käydyssä keskustelussa oli se, että vaihtoehdoksi esitettiin yleisiä syrjäytymistä ehkäiseviä toimia. Niitä ei voi kuitenkaan asettaa vaihtoehdoiksi.
Tarvitaan laaja-alaista syrjäytymisen ehkäisytyötä ja toimivaa opiskelijaterveydenhuoltoa. Mutta ne eivät auta akuutissa tilanteessa, kun esimerkiksi harjoittelussa potilasturvallisuus vaarantuu.
Työryhmä korostaa myös opintojen ohjauksen ja muun tuen merkitystä. Ihan konkreettinen ja merkittävä avauskin ammattikorkeakoulu- ja yliopistolakien muutosehdotuksissa on niihin tilanteisiin, joissa on kertakaikkisia esteitä selviytyä tietyn alan opiskelusta:
”Ennen opiskeluoikeuden peruuttamista ammattikorkeakoulun / yliopiston on selvitettävä yhdessä opiskelijan kanssa tämän mahdollisuus hakeutua muuhun koulutukseen. Opiskelija voidaan tämän suostumuksella siirtää ammattikorkeakoulun / yliopiston sellaiseen muuhun koulutukseen, jonka opiskelijaksi ottamisen edellytykset hän täyttää.”
Ohjauksella on suuri merkitys. Opintojen ohjauksen, muun opiskelijapalveluiden ja terveydenhuollon merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa.
Monissa oppilaitoksissa satsataan tänä päivänä opiskelijoiden tukeen todella paljon. Monet nuoret pääsevät yli varhaisaikuisuuden kipujen. Eivät ne edes täytä soveltumattomuuden kriteerejä millään muotoa, mutta niiden vuoksi opiskelu keskeytyisi.
Jokaisen oppilaitoksen on selvitettävä, ovatko sen tuen muodot ja sisällöt riittävällä tasolla. Opiskelijaterveydenhuollon puolella ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuolto on saatava nopeasti YTHS:n hoidettavaksi.
Soveltumattomuudesta ei saa rangaista.Kolmas tärkeä ja kiinnostava näkökulma oli se, että soveltumattomuutta ja kurinpitoa ei saa koskaan sekoittaa – niin kuin julkisessa keskustelussa herkästi tapahtuu. Soveltumattomuudesta ei saa rangaista. Soveltumattomuuden seuraukset (kuten opiskeluoikeuden peruuttamisen) yksilö voi kokea rangaistuksena, mutta rankaisu ei ole sen intentio. Intentio on esimerkiksi potilasturvallisuudessa.
Eräät asiat voivat toki johtaa sekä rangaistukseen (esimerkiksi tuomio rikosoikeudessa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä) että soveltumattomuuden toteamiseen (ei sovi harjoitteluun eikä työskentelyyn vaikkapa varhaiskasvatuksessa).
Esteettömyys edelleen yleisperiaate.Monessa asiassa joudutaan työskentelemään ristikkäisten periaatteiden ristitulessa. Korkeakoulut ovat panostaneet viime vuosina opiskelun esteettömyyteen oikein urakalla. Niin tulee tehdä jatkossakin. Sairaus tai vamma ei jatkossakaan voi olla este koulutukseen osallistumiselle, ellei este ole ylivoimainen.
Muutosehdotuksessa ammattikorkeakoululakiin luonnostellaan seuraavaa lisäystä: ”Jos 25 a §:ssä tarkoitettuihin opintoihin liittyvät turvallisuusvaatimukset sitä edellyttävät, opiskelijaksi ei voida ottaa sellaista henkilöä, jonka sairaus, vamma tai muu vastaava terveydentilaan liittyvä seikka on esteenä koulutukseen osallistumiselle. Henkilön sairaus, vamma tai muu vastaava terveydentilaa liittyvä seikka ei ole esteenä koulutukseen osallistumiselle, jos este voidaan kohtuullisin toimin poistaa.”
Mitä selkeämmin säädellystä ammatista on kyse ja mitä konkreettisimpia pakollisia harjoitteluja siihen opiskelemiseen vaaditaan, sitä selkeämmin voidaan määritellä turvallisuusvaatimukset. Mitä teoreettisempaa ja mitä ”yleisempää” opiskelu on, sitä enemmän on kyse esteiden poistamisesta.
Konkretisoitakoon asia vaikka niin, että näkövamma ei ole mikään ylipääsemätön ongelma teoreettisessa filosofiassa, mutta liikenteen ammattilaiseksi lienee sokean turha hakeutua. En väitä, että kaikissa tapauksissa rajanveto olisi helppoa.
Päihdetestausta esitetään tarkoin säädeltynä.Päihdetestauksesta on käyty laajaakin keskustelua. Mielikuvituksellisimmissa kommenteissa kuvailtiin jo massatestauksia korkeakoulujen käytävillä.
Sellaisista testauksista ei ole ollut kyse missään vaiheessa. Päihdetestaus on viiden lukon takana.
Ensinnäkin pitää olla perusteltu epäilys. Toiseksi päihdetestauksen edellytys on, että sitä tarvitaan harjoittelussa olevan opiskelijan toimintakyvyn testaamiseksi. Kolmanneksi opiskelijan tulee toimia sellaisissa tehtävissä, jotka edellyttävät erityistä tarkkuutta, luotettavuutta, itsenäistä harkintakykyä tai hyvää reagointikykyä. Neljänneksi lakiluonnos täsmentää ne turvallisuusuhat ja riskit, joita päihteiden vaikutuksen alaisena tai päihderiippuvana synnyttää. Viidenneksi oppilaitoksella tulee olla selkeät kirjalliset toimintaohjeet.
Tässäkin on kaksi ristikkäistä näkökulmaa. Potilaille eittämättömän riskin muodostaa se, jos lääkäriksi opiskeleva viihtyy harjoittelussaan lääkekaapilla henkilökohtaisista syistä. On huolehdittava siis potilasturvallisuudesta. Päihdetesti on tehtävä tiukasti opiskelijan oikeusturvasta huolehtien.
Mutta päihderiippuvuudesta voi toipua – ja usein toivutaan. Jos siis nyt juuri tällä hetkellä on soveltumaton alalle akuutin ja jatkuvan päihderiippuvuuden vuoksi, se ei saa merkitä elinikäistä estettä. Jos ongelma on hallinnassa ja hoidossa, opiskeluoikeuden palauttamista voi hakea.
Päihteistä toipuneista on tullut usein hyviä ammattilaisia sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Päihdehistoria sinänsä ei saa olla este koulutukseen pääsylle tai koulutuksen etenemiselle. Tarvitsemme suorastaan enemmän mahdollisuuksia päihdeongelmista toipuneille kouluttautua.
On tärkeä huomata, että opiskelijoiden harjoitteluun ei esitetä sen kummempia pelisääntöjä kuin mitä työelämässä on. Niihin totuttelemisen voi nähdä osana opiskelua.
Vastuupykälä ei saa hämärtää vastuusuhteita. Eräänlaisena perspektiivipykälänä voidaan pitää sitä, joka on otsikoitu ”Oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön”.
Sen ydinlauseessa todetaan, että ”[O]piskelijalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön.”
Koulutuksen järjestäjän tulee jäsentää ne pelisäännöt, joilla edistetään ”sisäistä järjestystä,opiskelun esteetöntä sujumista sekä ammattikorkeakouluyhteisön turvallisuutta ja viihtyisyyttä”.
Tämä pykälä ei saa sekoittaa viranomaisten ja oppilaitosten vastuita ja toimivaltuuksia. Oppilaitoksella ei ole eikä tule olla poliisin valtuuksia.
Muutoksia toimeksiantoon.Työryhmän tehtäväksi antoa ei voitu täysin noudattaa. Työryhmän tehtävänä oli ”harkita yliopistolain ja ammattikorkeakoululain kurinpitoa koskevien säännösten tarkistamista siten, että opiskelija voidaan kurinpidollisena rangaistuksena erottaa myös lopullisesti tilanteessa, jossa muiden opiskelijoiden taikka henkilökunnan turvallisuus sitä edellyttää”.
Tätä kuuliaisesti luonnosteltiin, mutta sekä lausuntojen että työryhmän tarkan harkinnan perusteella koko ajatuksesta luovuttiin.
Alun perin tehtäväksi anto liittyi vain sosiaali- ja terveysalalle. Varmastikin se tulee olemaan se pääsääntöinen soveltamisala. Mutta on muitakin ammattiryhmiä, jotka työskentelevät haavoittuvien ryhmien parissa tai liikenteen puolella.
Sitkeää työtä. Harva työryhmä on tehnyt näin sitkeää työtä. Ylijohtaja Sakari Karjalaisen vetämällä joukolla kokoontumisia oli kaikkiaan 24!
Toivoa sopii, että asianmukaisten lausunto- ja pohdintakierrosten jälkeen saadaan toimiva lainsäädäntö.
Työ viivästyi, mutta ehkä on ollut hyvä, että lopullisia esityksiä ei tehdä minkäänlaisten dramaattisten tapahtumien varjossa.
Helena Aittola ja Liisa Marttila ovat toimittaneet raportin yliopistojen rakenteellisesta kehittämisestä nimellä Yliopistojen rakenteellinen kehittäminen, akateemiset yhteisöt ja muutos. RAKE- yhteishankkeen (2008–2009) loppuraportti .
Johtaminen ja yhtenäisen kulttuurin luominen on haasteellista, selvityksessä todetaan. Vanha iskelmä kertoo kohtalon tiellä olevista esteistä, mutta ne voidaan voittaa, kun kuljetaan ain rinnakkain.
Raportissa julkaistut tutkimustulokset vahvistavat jo aikaisemmissa tutkimuksissa havaitun fuusion läpiviemisen vaikeuden yliopistossa.
”Tuloksissa havaittiinkin yhteisen kulttuurin luomisen tärkeys, mutta samalla sen haasteellisuus. Haastateltavat tähdensivät toimivan johdon ja avoimen tiedonkulun keskeistä merkitystä yhteisen toimintakulttuurin synnyttämisessä.”
Samat kivut tuntuvat olevan monissa muutosorganisaatioissa: ”Paikoin haastateltavat kuitenkin kokivat, että fuusiota ei ollut edistetty läpinäkyvästi. Niinpä fuusioiden edetessä ja vakiintuessa avoimuuteen ja me-hengen luomiseen on syytä kiinnittää huomiota.”
Jani Ursin, Helena Aittola ja Jussi Välimaa Koulutuksen tutkimuslaitoksesta Jyväskylän yliopistosta kirjoittavat seuraavaa: ”Paljon on kuitenkin vielä tehtävä, jotta voidaan puhua uudesta, entisen yliopistojaon ylittävästä koulutuksesta ja opetuksesta. Tämä vaatii toimintatapojen vakiintumista ja pidemmällä aikavälillä yhteisen organisaatiokulttuurin syntymistä. Vasta tällöin kaikki yhdistymisen hyödyt tulevat esiin.”
Koko raportin yhteenvedossa nostetaan tärkeäksi pointiksi seuraava: ”Erilaiset suunnittelu-, laatu-, arviointi- ja seurantajärjestelmät vievät yhä enemmän aikaa tutkimus- ja opetustyöltä. Uhkana on yliopiston ydintoimintojen jääminen hallinnollisesti painottuneiden organisaatiouudistusten ja tehostamistoimenpiteiden jalkoihin.”
Eiköhän tuo sama vaara uhkaa yhtä sun toista organisaatiota tänä päivänä. Silti sen kimppuun on käytävä!
Hyvää tarkoittavat aikomuksemme eivät välttämättä tuota vain hyvää. Sen tunnustaminen ei vain ole helppo asia.
Arvostan suuresti sitä, että Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra aloitti määrätietoisen työn suomalaisen terveydenhuollon uudistamiseksi. Paljon hyvää ja kestävää on sen kautta saatu aikaan.
Hieman kuitenkin mietityttää se, onko ihan kaikki toivotut ja varsinkin ei-toivotut vaikutukset tiedossa, kun Sitra häärää terveyspalveluiden yksityistämisen tiimoilla.
Luullakseni itse en ole mikään talouselämän impivaaralainen. Suomi on vienyt milloin tervansa ja milloin Nokiansa. Ulkomainen äly ja pääoma ovat olleet rakentamassa Suomen teollista hyvinvointia. Mitä olisi vaikka Tampere ilman skottilaista koneenrakentajaa James Finlaysonia?
Mutta silti minusta on jonkinlainen ristiriita siinä, että Suomen itsenäisyyden rahasto raivaa tilaa – ehkä tahtomattaan – ulkomaiselle kapitaalille ihmisten hyvinvoinnin alueella.
Eihän se kansainvälinen kapitaalikaan nyt aina ihmistä kummempaa ole. Se nyt voi olla vaikka ”kansasilaisen kansakoulunopettajien” eläkerahasto. Mutta silti.
Miksi suomalaisten sosiaali- ja terveysrahoista jonkinmoinenkaan siivu pitää viedä ulos? Usko kilpailutukseen on ollut joillakin tahoilla horjumaton. Sitran jos minkä pitää kyetä näkemään, onko jonkin osa-alueen kuntoon laittaminen vain osaoptimointia.
Sitran terveydenhuolto-ohjelmassakin on nähty, että sosiaali- ja terveydenhuollossa tarvitaan suurempaakin remonttia.
Tässäkin on varottava, että ei mennä ojasta allikkoon. Muistin virkistämiseksi kerrottakoon, että allikko on kohosuolla oleva avovetinen vesiallas.
Voi hyvinkin olla, että sosiaali- ja terveydenhuollon suuralueet olisivat ratkaisu nykyisiin pulmiin ja varsinkin Paras-hankkeen jälkeiseen rönsyilevään tilanteeseen.
Mutta mitä enemmän kuulen ajatuksen kannattajien kertovan siitä, kuinka suuret alueelliset toimijat ratkaisevat ongelmat aina kansalaisten palvelutarpeiden tyydyttämisestä tehokkuuden ja taloudellisuuden lisäämisen, sitä epäluuloisemmaksi tulen.
Mittakaavaetujen (economies of scale) ja rinnakkaistuotantoetujen (economies of scope) tutkimus on osoittanut, että tavoitellut hyödyt eivät aina toteudu. Suuremman koon taloudellisuus ei ole mikään luonnonlaki. Ei todella.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden vieminen samaan kokonaisuuteen on eittämättä oikea tavoite. Täytyy kuitenkin muistaa, että terveydenhuollon professiot ja maksulogiikka ovat historiallisesti perin erilaisia kuin sosiaalipuolella. Kenenkään etu ei ole, jos ajaudutaan professiokiistoihin tai jos sosiaaliset ongelmat medikalisoidaan.
Tarvitaan vahvaa johtamistaitoa, koko työntekijäkunnan moniosaamisen taitoa ja tiukkaa huolehtimista reuna-alueista ja marginaaleista, jos suuralueisiin mennään. Mutta tarvitaan ennen kaikkea selkeää näkemystä ja strategiaa, jonka varassa edetään. Pelkkä usko mittakaavaetuun ei riitä.
Myös rahoituksen monikanavaisuuden ongelmat on ratkaistava samassa yhteydessä. Muutoin osaoptimoinnista ei päästä eroon.
PS. Pian sen jälkeen, kun olin tämän kirjoittanut, kuuntelin aamu-uutisia. Lähes kaikkien puolueiden edustajat kummastelivat Sitran toimintaa. En siis ollut ihan yksin.
Ammattikorkeakoulujen rehtoreiden autonominen helmikuun manifesti on herättänyt keskustelua. Aika monessa puheenvuorossa siihen suhtaudutaan myönteisesti. Opetusministeri Henna Virkkunen tyrmää ehdotuksen Verkkouutisissa.
Mielenkiintoista on, että Lappeenrannan teknillisen yliopiston rehtori Ilkka Pöyhönen suhtautuu avoimesti ehdotukseen. Samoin Jäppisen Arvo, joka rakentelee ja kehittelee Lapin korkeakoulukonsernia.
Ei ajatus ole uusi.
STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää esitti vuonna 2005, että Suomeen kehitettäisiin aluekorkeakoulumalli. Mäenpään mukaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyötä on lisättävä.
- STTK kannattaa yliopiston ja ammattikorkeakoulun yhteistyön kehittämistä tukipalveluiden sekä tutkimus- ja kehitystyön osalta. Tämä ei kuitenkaan saa heikentää ammattikorkean eikä myöskään toisen asteen koulutuksen ammatillista yhteyttä, Mäenpää sanoi.
Vuonna 2006 silloisen Joensuun yliopiston rehtori Perttu Vartiainen pohti aika lailla fiksuun tapaan korkeakoulujen diversioituvan, monimuotoistuvan.
Yhtenä mahdollisena mallina hän piti aluekorkeakoulua, ”jonka ytimenä on monialainen ammattikorkeakoulu. Siihen voisi liittyä esimerkiksi nykyisin yliopistokeskuksissa olevia yliopistotoimintoja kuten yliopistoyhteistyönä tuotettavia toisen syklin ohjelmia”.
Verkkouutisten 17.2. mukaan opetusministeri Henna Virkkunen ei aio tehdä esityksiä siihen suuntaan, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hallinnot yhdistettäisiin. Kysymystä on hieman harhaanjohtavasti pohjustettu.
”Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ehdotti viime viikolla yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hallintojen yhdistämistä alueellisesti”, kirjoittaa Verkkouutiset. No, eihän sitä ehdotettu kuin tietyille alueille.
”Arenen mielestä tiedeyliopistot ja ammattikorkeakoulut erillään pitävä duaalimalli ei ole enää tästä maailmasta”, Verkkouutiset jatkoi. Manifesti on hieman huonosti luettu. Siinä määritetään aika täsmällisesti ne maantieteelliset alueet, joissa se tulisi kyseeseen. Tutkinnoissa ero säilyisi edelleen.
- Aika ei ole suinkaan ajanut duaalimallista ohi, vaan päinvastoin on syytä kirkastaa ammattikorkeakoulutuksen ja yliopistokoulutuksen roolia. On erittäin tärkeää, että jatkossakin pidetään molempien tehtävät erillään, Virkkunen sanoo Verkkouutisille.
Virkkusen mukaan yliopistot keskittyvät jatkossakin korkeimpaan tutkimukseen ja opetukseen ja ammattikorkeakoulut puolestaan alueiden ja elinkeinoelämän kehittämiseen sekä työelämään.
Suomessa on tällä hetkellä yksi alue, jossa aivan erityisesti tarvittaisiin valpasta ja vapaata kansalaisjärjestöä. Kaikki Helsingin Sanomia tänään lukeneista kansalaisista törmäsivät isoon koirankuvaan. Suurella rahalla ja ammattitaitoisesti laaditulla kokosivun mainoksella hyökättiin suomalaista pelimonopolia kohtaan kysymällä, miltä tuntuisi, jos sallittaisiin vain yksi koirarotu.
Kaikki ongelmapelaajien kanssa työskennelleet tietävät, kuinka suurta inhimillistä kärsimystä riippuvuus voi tuoda pelaajalle ja hänen läheisilleen. Pelien suurkuluttajien ja ongelmapelaajien määrät eivät ole enää pieniä. Kansalaisen vapaus pelata mitä huvittaa ja kansalaisen riippuvuusalttius ovat jälleen vastakkain.
Meillä maassamme on pelimonopoli, jolla on sekä kansallisen lainsäädännön että yhteisölainsäädännön suoja. Hallitus lavensi tämän kuun alussa pelitoiminnan aluetta sallimalla monopoliyhtiöillemme internetpelien tarjoamisen.
Veikkaus sai luvan nettibingon ja Keno-tyylisten numeroveikkausten pelaamiseen myös netissä, RAY taas sai luvan kasinopeleihin eli lähinnä nettipokeriin.
RAY hamuaa ensimmäisenä vuonna noin 25 miljoonaa euroa. Veikkaus kerää nettibingollaan 5–10 miljoonan euron voiton ja muilla numeroveikkauspeleillä noin 10 miljoonaa vuodessa.
Operaatiolla yritetään salvata ulkomainen pelaaminen – lisäämällä kilpailua. Miksi ei yritetty muita vaihtoehtoja? Moni eurooppalainen maa on tänä päivänä jo blogeerannut tai on blogeeraamassa ulkomaista nettipelitoimintaa. Ip-osoitteiden blogeeraus on hankalaa ja se on vähän ”kiinalainen keksintö”. Rahaliikenteen blogeeraus suojaisi tavallisia kansalaisia siltä, että ei ylivelkaannu jäätyään koukkuun nettipeleihin.
Olisiko meilläkin pitänyt ensin selvittää rahaliikenteen blogeeraus ja henkilökohtaisten pelitilien mahdollisuus ennen kuin pelitoimintaa laajennetaan?
Pelien maailma ja sen suunnattomat teknologiset mahdollisuudet, riippuvuudet ja niiden luonne, kansallinen lainsäädäntö ja yhteisölainsäädäntö edellyttävät laajaa ja perusteellista asiantuntemusta. Nyt pelikentällä ovat rahapeliyhtiöittemme asiantuntijat, virkamiehet, joiden tieto ja kokemus vaihtelevat alan nuoruudesta johtuen, kansainväliset peliyhtiöt ja ne pelaajat, jotka aikakauslehdissä esittelevät suunnattomia pokerivoittojaan.
Kuka tällä pelikentällä edustaa pienen ihmisen ääntä, joka on hukannut äitinsä perintöosakkeen, omat sosiaaliset suhteensa, itsekunnioituksensa ja vapautensa? Tässä tarvittaisiin kansalaisjärjestöä, jonka toiminnassa pitäisi kristallisoitua yhtäältä tavallisen kansalaisen elämismaailma, toisaalta tämä uusi huipputeknologian, lainsäädäntökamppailun, lobbauksen ja suuren rahan maailma ja sen edellyttämä asiantuntemus.
Poliittiset puolueet ovat lobbauksen varassa. Voitte arvata, kuinka monta kansainvälistä peliyhtiötä käy heidän pakeillaan ja kuinka moni pienen ihmisen ääntä edustava kansalaisjärjestö.
Maailma monimutkaistuu. Siksi tarvitaan hyvin sekä hyvin yksinkertaista ja arkista kansalaistoimintaa että huippuosaajia kokoavia asiantuntijajärjestöjä.
Perjantaina Arenen julkistama helmikuun manifesti on herättänyt keskustelua. Keskisuomalainen ymmärtää pääkirjoituksessaan keskeiset pontit.
”Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene on jo ehtinyt vaatia malttia rakenteelliseen kehittämiseen. Rehtorien kanta on perusteltu, sillä nopeasti tehty rakenneuudistus johtaa helposti ongelmiin. Valmisteluun tarvitaan riittävästi aikaa”, Keskisuomalainen kirjoittaa.
”Ammattikorkeakoulut ovat pääosin yltäneet hyvin tavoitteisiinsa. Idea tiiviistä yhteydestä työelämään on toteutunut ja valmistuneet sijoittuvat yleensä hyvin koulutustaan vastaaviin tehtäviin. Esimerkiksi Jyväskylän ammattikorkeakoulu tunnetaan korkeatasoisena oppilaitoksena, jolla on monipuolista yhteistyötä Jyväskylän yliopiston kanssa. Jyväskylän ammattikorkeakoulu on myös riittävän suuri.”
Keskisuomalainen painottaa, että ”rakenneuudistuksessa on pohdittava ovatko fuusiot ja suuremmat yksiköt läheskään kaikissa tapauksissa tarkoituksenmukaisia”.
Ammattikorkeakoulujen rehtorit ovat esittäneet perustettavaksi uudenlaisia aluekorkeakouluja, joissa olisi sekä ammattikorkeakoulu- että yliopistoyksikkö. Keskisuomalaisen mielestä aluekorkeakoulut toteutuessaan ”romuttaisivat suomalaisen korkeakoululaitoksen keskeisen periaatteen eli rajan säilyttämisen tiedekorkeakoulujen ja ammattikorkeakoulujen välillä”.
Näinhän ei tarvitse olla. Arenen kannanotossa tutkinnot säilyisivät erillisinä. Rehtorien esitys on rohkea uusi avaus, mutta siinä on seurattu kansainvälisiä tuulia. Maailmalla korkeakoululaitos on menossa kohti monimuotoisuutta, diversiteettiä.
Harva on huomannut, että ehdotuksessa korkeakoulujen määrä olisi pudonnut neljällä. Opm:hän tavoittelee seitsemän korkeakoulun vähennystä – ja tässä olisi tarjolla neljä.
Oltiinpa kollegoiden kanssa reissussa. Jos sitä ennen ja sen aikana moni pähkäröi korkeakouluista käytyä keskustelua. Niinpä kertyi ensin teesejä, joita pääsihteeri Timo Luopajärvi kokosi ja jäsensi.
Toimittajakokemusta omaavat rehtorit alkoivat kirjoitella tekstejä julkaisuformaattiin ja vähitellen myös paperiksi, joka sai nimen autonominen helmikuun manifesti. Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II:nhan se alkoi syödä Suomen autonomiaa 15. helmikuuta 1899 antamallaan julistuksella. Me unohdimme keisarin ja historian ja julkaisimme ihan autonomisesti paperin.
Siinä toivomme malttia korkeakoulujen rakenteelliseen kehittämiseen ja esitämme uudentyyppisten aluekorkeakoulujen synnyttämistä.
Tässä on kyllä aika merkittävää uudelleen arviointia. Duaalimallia ei hylätä; edelleenkin nähdään tärkeänä sekä tiede- että ammatillinen koulutus myös korkea-asteella. Niinpä meidän mielestämme pienen kansakunnan tulisi edetä korkeakoulupolitiikassaan kohti erilaistuvaa ja monia eri tarpeita varten eriytyvää korkeakoululaitosta.
Diili on selkeä. Yliopistojen tulee kyetä tekemään – niin kuin Suomen Akatemia linjaa – tulevaisuudessakin vahvaa perustutkimusta ja menestyä siinä kansainvälisesti. Ammattikorkeakoulujen tehtävänä on toimia keskeisenä osana alueellista koulutus- ja innovaatiojärjestelmää. Se ei tarkoita ei-kansainvälistä toimintaa. Lokaali on tänä päivänä globaalia.
Ammattikorkeakoulujen rehtorit pitävät tärkeänä, että korkeakoulurakenteiden uudistamisessa edetään vaurioittamatta ammattikorkeakoulujen tärkeää alueellista tehtävää.
Hallitsemattomalla keskittämisellä ja koulutustarjonnan kaventamisella on rehtorien mukaan merkittävät aluepoliittiset vaikutukset; ensin koulutetut nuoret muuttavat opiskelemaan kasvukeskuksiin, heidän perässään siirtyvät pk-sektorin yritykset ja lopulta alueelta katoavat myös julkiset palvelut.
Paperissa huomautamme, että Suomen tutkimusvolyymistä 70 prosenttia tehdään yrityksissä, joiden tätä toimintaa hoitavasta henkilöstöstä 53 prosenttia on saanut bachelor-tason tai sitä alemman koulutuksen. Suomen tutkimus- ja kehitystoiminnasta vähintäänkin siis kolmannes on tosiasiassa alemman korkeakoulututkinnon tai esimerkiksi ns. opistoinsinööritutkinnon suorittaneiden tekemää. Ammattikorkeakoulujen rooli tämän henkilöstön kouluttamisessa on rehtorien mukaan elintärkeä.
Ammattikorkeakoulujen rehtorit esittävät manifestissaan, että valtiovallan tulisi mahdollistaa lainsäädännöllisesti uudentyyppisten aluekorkeakoulujen syntyminen. Aluekorkeakouluissa olisi sekä yliopistoyksikkö että ammattikorkeakouluyksikkö. Uudistus mahdollistaisi Arenen mukaan tiede- ja ammattikorkeakoulujen vahvemman liittoutumisen ja/tai yhdistymisen esimerkiksi Lappeenrannan ja Vaasan alueilla sekä Lapissa. Erilainen tutkintorakenne olisi mahdollista säilyttää, vaikka kokonaisuuteen tulisi yhtenäinen hallinnollinen ohjaus.
Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhteiset hallinnolliset liittoumat tulisi esityksen mukaan mahdollistaa sellaisten ammattikorkeakoulujen alueilla, joissa resurssien yhdistäminen on tarkoituksenmukaista ja luo taloudellista ja toiminnallista hyötyä.
Samalla tulisi arvioida mahdollisuus muodostaa vahvoja aluekorkeakouluja yliopistokeskuspaikkakunnille. Niissäkin toimisi ammattikorkeakouluyksikkö ja yliopistoyksikkö yhteisessä aluekorkeakoulussa. Tiedän, että moni herkistelee kuuloaan tällä kohdin. Ei, ei me olla yliopistoyksiköitä viemässä pois, koska niillä on suuri merkitys. Molempien elinkelpoisuudesta tulisi huolehtia, koska ne ovat alueen kehitykselle oleellisen tärkeitä.
Esitämme myös sitä, että ammattikorkeakoulujen nykyinen kunta- ja valtiorahoitus tulisi muuttaa valtionrahoitukseksi ylläpitojärjestelmää muuttamatta niin, että uudenlaiset, järkevät koalitiot korkeakoulujen kesken mahdollistuvat. Ei tämä keneltäkään euroja veisi sen enempää eikä vähempää kuin nytkään; julkista rahoitustahan se yksikköhintaraha on.
Rehtoreita kismitti sangen kovasti se, että käydyssä korkeakoulupoliittisessa keskustelussa on annettu ymmärtää, että ammattikorkeakouluverkko olisi jotenkin kokonaan perkaamatta ja että nyt olisi todellisen toiminnan paikka. Tämä ei ammattikorkeakoulujen rehtorien mukaan pidä paikkaansa.
Katsoimme, että ammattikorkeakoulut ovat itse asiassa korkeakoulujen rakenneuudistuksessa edelläkävijöitä. Ammattikorkeakoulusektorilla on jo tähän mennessä toteutettu neljä isoa fuusiota, joiden tuloksena ovat syntyneet Haaga-Helia, Metropolia, Novia ja Tampereen ammattikorkeakoulu. Lisäksi ammattikorkeakoulujen toimipisteitä on vuosina 2007 - 2010 lakkautettu yli 30.
Arenen mukaan tälläkin hetkellä on valmisteilla 13 ammattikorkeakoulun toimipisteen lakkautus eli kaiken kaikkiaan ammattikorkeakoulupuolen vähennys tulee olemaan 43 toimipistettä. Näiden lisäksi koulutusohjelmien vähennyksiä on Luopajärven rätinkien mukaan toteutettu kokonaan lakkauttamalla, keskittämällä saman ammattikorkeakoulun sisällä tai siirtämällä ammattikorkeakoulusta toiseen lähes 60 leikkausta.
Viime vuonna yliopistoissa aloitti 19 640 opiskelijaa. Ammattikorkeakouluissa aloitti viime vuonna 32 590 opiskelijaa. Meidän ymmärryksemme mukaan me tuotamme perusosaajia yhteiskuntaan. Ilman riittävän monipuolista alueellista koulutustarjontaa sairaanhoitajien, sosiaalialan ammattilaisten, insinöörien, tradenomien, restonomien ja muiden tärkeiden ammattilaisten saatavuus maan kaikissa osissa ei tulevaisuudessa toteudu.
Manifestissamme sitoudumme tehostamaan ammattikorkeakoulujen keskinäistä yhteistyötä, edistämään tarkoituksenmukaista rakenteellista kehittämistä, kouluttamaan yhteiskunnalle keskeisiä perusosaajia, tuottamaan näiden osaajienjatkuvan päivittämisen sekä palvelemaan alueiden työ- ja elinkeinoelämää.
Jukka Ahtelan työryhmän paperia työurien pidentämisestä on yhtäältä kehuttu, yhtäältä se on leimattu totaaliseksi toiveajatteluksi. Toiset näkevät sen pidentävän työuria enemmän kuin Vanhasen puheet, toiset taas katsovat koko paperin valmistuneen paste and copy –menetelmällä kaikesta jo olemassa olevasta.
Ihan ilahduttaviakin asioita siellä on kuten vaatimus ammattikorkeakouluopiskelijoiden opiskelijaterveydenhuollon kuntoon saattamisesta YTHS-mallilla – ihan nyt vain yhtenä esimerkkinä.
Paperissa on suositus, joka kannattaa suunnitella ehdottomasti kolmikantaperiaatteella ihan ehdotuksen mukaisesti:
”Koulutusta vastaava työllistyminen on otettava osaksi tuloksellisuusrahoitusta, jonka indikaattorit kehitetään OPM:n johdolla kolmikantaisesti.”
Koulutuksen järjestäjiä ei kannata ottaa mukaan, koska he voisivat tuoda keskusteluun häiritsevää todellisuutta.
Vaikka kuinka hyvin osaisimme ennakoida koulutusmäärät, taloudessa on suhdannevaihteluita ja suhdannevaihtelut puolestaan vaikuttavat toisiin ammattiryhmiin kovemmin kuin toisiin. Eli laman aikana työttömyys on kova ja taas nousukautena joka ikinen iikka haetaan töihin. Sairaanhoitajien tarve ei vaihtele läheskään niin paljon kuin vaikkapa insinöörien.
Jos ehdotus toteutetaan, koulutuksen järjestäjiä rankaistaisiin siitä, että tietyillä ryhmillä on laman aikana hitaanpuoleinen työllistyminen. Koulutusvolyymejä supistettaisiin. Kun nousukausi alkaa, ko. alan osaajia ei taas olisi saatavilla. Suunnitteluun ja tuotantoon tulisi pullonkauloja, joka estäisi kasvun ja nostaisi kustannuksia.
En vastusta erilaisten indikaattorien kehittämistä, mutta indikaattorien tulisi olla aidosti sellaisia, joihin koulutuksen järjestäjä voi aidosti vaikuttaa omilla toimenpiteillään.
Ja entäpä kultturiala? Siellä kun pitää tuottaa jossain määrin ihmisiä, jotka haluavat tai joutuvat ns. vapaiksi taitelijoiksi. Siellä on paljon itsenäistä yrittäjyyttä ja free lancer -toimintaa. Järjestelmä kaventaisi kulttuuripuolen koulutusta. Juuri sillä puolella pitää ottaa yhteiskunnallisia kantoja ja satasata tulevaisuuteen.
